1990-luvun lopun viini-ihmisten haastattelujen jälkimietteitä ja sanoma

Artikkelit ovat alkuperäisiä lyhentämättömänä, ja ainoastaan mahdolliset kirjoitusvirheet on korjattu eikä tietoja ole päivitetty. Tiedot ovat julkaisupäivämäärän mukaisia, joten lukijan on hyvä pitää tämä mielessä. Yllättävän vähän on kuitenkin väistämättömän ajan kulun lisäksi muuttunut. Toimittajalle selvisi nopeasti kuinka Suomessa yleinen sääntö, että ”kaikki tuntevat kaikki” pitää paikkansa erittäin hyvin myös pienissä viinipiireissä. Alkoholista elantonsa hankkivien on teoriassakin mahdotonta sanoa poikittaista sanaa, koska pitää varautua siihen että joutuu itse myymään arvostelemaansa tuotetta seuraavana vuonna. Agentit/maahantuojat vaihtuvat suhteellisen tiheästi, etenkin 1995 tapahtuneen EU-jäsenyyden jälkeisessä murrosvaiheessa. Kavereita tai puolituttuja on joka tapauksessa vaikea arvostella ja joka tapauksessa yksiselitteisyys haittaa uraputkea. Monien juomien, matkojen ja hauskanpidon rahoittajana ovat monesti joka tapauksessa myyjät. Helpoin arvostelun kohde on persoonaton Alko.

Sarjassa ei ole esimerkiksi nykyisen Palacen ravintolaketjun omistajan ja silloisen Unecon pomon Esa Karppisen haastattelua, koska hän ei kokenut hyötyvänsä sellaisesta, etenkin kun hänen sanomansa tulkittiin helposti väärin. Silloin julkisuus ei häntä kiinnostanut. Nykyinen ravintolabisnes vaatii julkisuutta joten pelkästään taustalla ei voi enää pysyä. Toisaalta Karppisen julkisuushaluttomuus kertonee Alkon täydellisen monopolin jälkeisistä bisneskuvioista paljonkin. Yksi on ylitse muiden eli Alkon edustajat sekä heidän virkamies- ja poliittiset isäntänsä. Ilman Alkon hyllyyn pääsyä kunnon rahaa tuova volyymibisnes on mahdotonta. 1990-luvun lopulla keskiolutta väkevämpien alkoholien myynnistä nyrkkisääntönä neljä viidesosaa tapahtui Alkon kautta ja nykyisin 90 prosenttia. Loppu on ravintolamyyntiä.

Lasin sisältö vain yksi osa elämystä

Toimittajan tärkeänä henkilökohtaisena haastattelujen taustamotiivina oli selvittää minkälainen on huippuviini tai mistä muodostuu huippuviinin olemus ja/tai elämys. Tilastollisesti laatuviinit, ja etenkin niiden sisältö, ovat kaikkialla erittäin pienen piirin kiinnostuksen kohteena. Havainnoksi muodostui, että viini on yleensä laadukas kulutushyödyke. Keskivertokuluttajaa korkeampi maksuhalukkuus pitää sävyttää sopivan snobistisesti, mutta ei missään nimessä liian elitistisesti. Hajurako pitää kuitenkin jäädä tavallisiin kuluttajiin.

Viinitoimihenkilöillä, eikä välttämättä viininystävälläkään, ole yleensä omaa ”muodikasta” kellaria, vaan lähinnä käsikellari tai pieni kotikellari. Harrastukseen kuuluva viinin ”pakollinen” varastointimielikuva alkoi jo silloin murtua, ehkä siksi että ilman perittyä omaisuutta suuren pääoman sitominen ei onnistu. Suomalaisten kasvanut varallisuus sekä optiomiljoonat alkavat näkyä selvästi vasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen viinikulttuurissa.

Suomessa viinan laatuun on perinteisesti pätenyt nyrkkisääntö ”mitä ilmaisempi viina, sitä parempi”. Periaate sopii myös miedompiin alkoholijuomiin. Tämä mielikuva vahvistui toimittajalle usein, kun kysymys tuli huippukokemuksesta tai –elämyksestä, muiden ”hyvyysmieltymysten” ohella. Monesti sosiaalinen tilanne ratkaisi kokemuksen merkittävyyden juoman ominaisuuksien asemesta. Tilaisuudet olivat yleensä sellaisia, että itse juoman objektiivinen arviointimahdollisuus on ollut kyseenalainen. Yleensä juoma tai ruoka onkin sivuasia ja muiden ihmisten tai tilanteen luoma hyvä fiilis muodostaa ”huippuelämyksen”.

Viinikiinnostusta riittää mutta harrastuksen realisoituminen riippuu lopulta kyvystä maksaa ja mahdollisuudesta käyttää aikaa siihen. Innostusta olisi epäilemättä paljon useammilla. Viinit ovat kautta historian vaatineet rahaa, kuten mikä tahansa laaturuokien ja yleensä laatuun panostava harrastus. Viininmaistamisen, lukemisen ja mahdollisen matkustamisen vaatima aika puolestaan on perheellisille ja työuraansa panostaville iso este. Viininharrastuksen kannalta olisi hyvä olla suhteellisen nuori tai sitten reilusti keski-ikäinen tai eläkeläinen. Viininharrastajissa on ainakin toimittajan havaintojen perusteella ”yliedustettuina” sinkku- ja lapsettomat taloudet.

Linkit 18:aan haastatteluun aikajärjestyksessä:

1. Mauno Rovamaa eläytyvästä palvelusta 22.10.1997
2. Innostunut viinialanyrittäjä Juha Berglund 8.11.1997
3. Nuoren polven absoluuttista tason Kristian Juvonen 23.12.1997
4. Siljan tuotepäällikkö Kim Moliis rennosti viinistä 29.1.1998
5. Jaakko Salonojan pieni viinitila keskellä Eurooppaa 9.3. 1998
6. Utelias ja rento viiniravintoloitsija Kalle Sirén 14.4.1998
7. Lauermien lääkäripariskunta nautiskellen ja analysoiden 4.5.1998
8. Eläkeläinen Tor Falenius harrastuksesta ja Alkosta 7.6.1998
9. Juha Lihtonen harrastuksen ja Italian viinien kimpussa 9.7.1998
10. Alkon tuoteasiantuntija Jukka Sopenperä 6.8.1998
11. Helena Puolakka Lontoon Michelinin tähdissä 3.9.1998
12. Haaga Instituutin filosofinen lehtori Jouko Mykkänen 7.10.1998
13. Rémy Finlanden tuotepäällikkö Jukka Panttila 19.11.1998
14. Alkon myymäläpäällikkö Markku Ilvestie 20.12.1998
15. Viinijaoston puheenjohtaja ja myyntipäällikkö Seppo Skippari 1.3.1999
16. Altian viinivastaava Paavo Korpikuusi 23.4.1999
17. Toimittaja Mikko Montonen 19.6.1999
18. Espoon Viinin Ystävien Timo Kivistö 4.7.1999

Mauno Rovamaa oli Suomen Infopisteen pomon idea ensimmäiseksi haastateltavaksi. Artikkelissa kehutaan Rovamaan kustannussäästöjä laman myllertämässä Suomessa. Työnantajien järjestöltä loppui kiinnostus Palacen kehittämiseen, mutta kilpailijat ohittivat Palacen vähitellen myös laadussa. Rovamaa piipahti 2000-luvulla Bibendumissa, mutta Altian ostamien firmojen myllerryksen jälkeen Altian leivistä ei enää löytynyt paikkaa. Palacen on ollut kuitenkin monelle kisällipaikka viinien maailmaan. Rovamaan suurten linjojen ravintolapomolle tarjoaa käytännön näkökulman Helena Puolakka kertoessaan mitä (englantilaisen) ravintolan takahuoneissa eli keittiössä tapahtuu. Hän on myös sarjan ainoa nainen. Perinteisesti naiset ovat harvinaisuuksia viini- ja juomamaailmassa, mutta aina heitä on kuitenkin ollut.

Valmistajan portfolioita on miettinyt itsenäisenä edustaja aloittanut Paavo Korpikuusi. Työnantajana on pysynyt haastatteluhetken jälkeenkin Altia, tosin nimi on vaihtunut. Haastattelussa esimerkiksi kerrotaan kuinka 1990-luvulla kovassa maineessa ollut kulttiviini Cloudy Bayn vuosikerta 1995 saatiin ensimmäistä kertaa Suomeen. Altia-konserni kierrättää eri yhtiöidensä (Altia, SkyCellar ja Wennerco) välillä tuotteita, joten strategisessa päämieshallinnassa riittää työsarkaa. Artikkelissa valaistaan valikoimasuunnittelijan työtehtäviä.

Nykyisin Vindirektin keulahahmona toimiva Kim Moliis kertoo silloisena tuoreena Siljan viinien tuotepäällikkönä rennosta suhtautumisesta viiniin. Silja oli jo aktiivisesti murtamassa jäykkää suhtautumista viiniin ja Moliis oli markkinointiorientoituneena myyvien mielikuvien esittelyyn sopiva, etenkin rahan kannalta tärkeissä volyymiviineissä. Hän edusti myös uutta polvea, jossa gurujen kirjojen perusteella etsittiin uusia laatuviinejä. Silja oli perinteisesti palkannut kilpailuissa pärjänneitä restonomeja viinien tuotepäälliköiksi. Nykyisin hän on Moliisiakin markkinointihenkisempi ja edelleen vauhdikas Juha Lihtonen. Haastattelussa hän kertoo Petri Viglionen Winitalin oikeana kätenä – silloin erittäin muodikkaiden – Italian viinien moniulotteisuudesta sekä tarua vai totta –tarinoiden tärkeydestä.

Viinaveron alennus jo vuonna 1999 ajankohtainen

Jos ei ole liian iso johtaja, pystyy omaa persoonaansa kohtuullisesti esittelemään. Myyjäpuolella luonnollisesti asiat ja kiinnostuksen kohteet ovat ”viran” tai edustetun tahon tavoitteiden mukaiset. Seppo Skipparin tapauksessa Ulkomaankaupan agenttiliiton silloisena puheenjohtajana vuonna 1999 hän propagoi alkoholiverotuksen alentamista vuoden 2004 kuluttajien EU-tuonnin vapautumisen vuoksi. Lopputuloksena oli että hallitus päätti viime hetkellä vuoden 1993 maaliskuussa laskea viina- ja olutveron niin alas, että yksityinen tuonti ei uhkaa kotimaista teollisuutta ja kauppaa. Haastatteluhetkellä Skippari oli Norexin päällikkönä ja nykyinen työnantaja on Launer.

Aktiivisen perussuomalaisen viininystävän profiilia valaisee epämuodollisen seuran kiinnostuksensa tueksi perustaneen Timo Kivistön Espoon Viiniseura. Tätä ei pidä sekoittaa elitismiin pyrkivään ja suljettuun Jukka Sinivirran vetämään Viinin Ystävät ry:hyn. Myös viineissä, kuten monissa muissakin tuotteissa järjestelykustannusten kurissapitäminen on haaste. Kiinnostuksesta ja maksuhalukkuudesta riippuu maistettavien viinien keskihinta. Nimekkäistä viineistä on pakko alkaa kaivaa kuvetta. Kivistön järjestelyjen tyyliin tapahtuvat monet maistelutilaisuudet. Jonkin olla pitää olla vapaaehtoistyössä aktiivinen ja tehdä työ.

Markku Ilvestie toimi Alkon Helsingin keskustan myymäläpäälliköinä ja viimeksi Stockmannin myymäläpäällikkönä ennen eläkkeelle siirtymisiin. Pitkän linjan alkolaisilla on hyvät eläke-edut ja eläkkeelle pääsee 60-vuotiaana. Alkon mittapuulla hän on ollut julkisuushakuinen sekä etenkin lannistumaton suorasuu. Häneltä lehdistön on ollut mahdollista saada nimellä kriittisempiäkin kommentteja vaikenemista arvostavassa yrityskulttuurissa. Vastauksena parhaimpiin viineihin tulee myös muista henkilöistä poikkeavia konkreettisten ja hinnakkaampien viinien nimiä.

Jukka Sopenperä on eräs viini- ja juomatietämyksen suomalaisista ehdottomista guruista ja pysyvä tietopankki. Monesta onnistuneesta suomenkielen mukaisesta juomatermistä sekä suomenkielisestä ilmiön selittämisestä saa kiittää Sopenperää. Alkon yksittäisten tuotteiden ehdottoman mainoskiellon vuoksi alkolaisten on kuitenkin mahdotonta esiintyä julkisuudessa guruina, vaikka vielä 1990 Alkon asiantuntijoiden osaaminen oli Suomen huippua. Sopenperän haastelussa käsitellään kaupallisuuden ja asiantuntemuksen ristiriitaisia vaatimuksia yrityselämässä. Nykyisinkin ajankohtaisen monopolin, ja jo silloin Tiina Lukkarin johtaman osto-osaston intressejä käsitellään sekä yleensä asiantuntijoiden roolia ja merkitystä.

Jouko Mykkänen perusti 1990-luvun lopulla restonomeja kouluttavassa Haaga Instituuttiin systemaattisen juoma- ja viinikoulutuksen. Viinitietämys onkin Suomessa, ja etenkin pääkaupunkiseudulla, lisääntynyt kohisten, ja Suomi sai Mykkäsen ansiosta myös ensimmäisen englantilaisen Master of Wine -koulutustittelin vuonna 2006 ja lisää on tulossa. Artikkelissa käydään läpi Mykkäsen käytännönläheistä viiniarvomaailmaa. Hän on kirjoittanut 1990-luvulla Sanoma-WSOY:n Taloussanomiin viineistä ja haastattelussa kuvatut rajoitteet, tai positiivisuusvaatimukset, ovat edelleen voimassa. Kaikki pitää siis kertoa myönteiseen sävyyn, ja monesti taustatiedot omaava lukija jääkin ihmettelemäkään kuinka paljon itse viiniä on analysoitu. Mykkänen ei sovi olemukseltaan ja esiintymiseltään myyntitykiksi, mutta sparrauskykyä ja tietämystä hänellä riittää. Hänet voi hyvin lukea suomalaisen tiedollisen viini- ja juomainfrastruktuurin rakentajiksi.

Haastatellut muodostavat edustavan otoksen (1990-luvun lopun) viinimaailmasta ja kuvaavat millaisista ihmisistä pieni piiri muodostuu. He eivät olleet muodikkaita julkimoita Juha Berglundia lukuun ottamatta, tosin hänelläkin on osaaminen hanskassa bisnesmerkityksen ohella. Haastatellut eivät olleet julkisuushakuisia eikä monen asemakaan olisi sitä mahdollistanut. (Laatu)viineistä ovat kuitenkin kiinnostuneet keskimääräistä koulutetummat ihmiset. Monilla haastatelluista oli toiveena keskieurooppalainen ruoka- ja viinikulttuuri Suomeen. Tähän suuntaan on edistytty. Ehkä suomalainen kansankulttuuri lakkaa jo 2010-luvulla ihannoimasta humalahakuista juomista ja käyttäytymistä ja oppii arvostamaan pelkän tehoaine-etanolin lisäksi viinien tapaisen jalostetun alkoholin muitakin aspekteja.

Ismo Järvinen