Juha Lihtonen viininharrastuksen ja Italian viinien kimpussa

Alsace-kilpailun jälkeen Lihtonen ajatteli, että “tällä harrastuksellahan voi ansaita elannon”. Tämän vuoden uusi haaste on ollut Petri Viglionen vuonna 1993 perustaman, Italian viineihin keskittyvän agentuurin Winital Oy:n tuotepäällikkyys. Viglionen ja Lihtosen persoonat synkkasivat hyvin vuoden alussa kun Lihtonen järjesti Haaga Instituutissa Italian viinien maistelun. Nykyisin värikkään Petri Viglioneen harrastuksiin kuuluu mm. Nuorsuomalaisten varapuheenjohtajuus. Kiinnostavaksi Lihtosen työn tekee, että Italia oli “täysin mystisen verhon peitossa” alussa. Lihtonen sanoo olevansa vielä noviisi Italian viinien suhteen, mutta kentälläkin tietämys on niukkaa.

Nykyisin kaikki on loksahtanut paikalleen viiniin liittyvässä “loputtomassa työsarassa, johon tuskin koskaan kyllästyy”. Viinien kanssa hääräämisen tasoa on kuitenkin vielä vaikea rajoittaa ja nyt “nuuskitaan raadollisempaa agentuuribisnestä ja viinien myymistä” vaikka Lihtonen kokee itsensä erilaisina italialaisten viinien markkinoijana sekä vaihtoehtojen esittäjänä. Viinimessuilla luennoineen Anja Luomen näkemys viinien pukemisesta ihmisiksi sekä tarua vai totta -tarinat ovat yhdessä oiva keino tavallisten kuluttajien mielenkiinnon herättämiseksi.

Kilpailuvoittoon haasteilla ja esiintymisvarmuudella

Lihtonen selvitti kunnilla “velvollisuuden osallistua Alsacen viinikilpailuun”. Alsacen viineihin tutustumista helpottaa alueen kohtuullisen koon lisäksi puhtaat lajikeviinit. Lisäksi valkoviinien analysointi on punaviinejä paljon helpompaa. Alsacen viineistä ja alueesta hankittua tietoa voi myös soveltaa muihin alueisiin. Itse kisassa Lihtonen pärjäsi ilman tarjoilukokemusta. Tarjoilutilanteissa hän etenee tietyn etiketin mukaisesti ja ottaa jokaisen tarjoilun haasteena. Tarjoilun pitää tapahtua “sutjakkaasti asiakasta pahemmin häiritsemättä”. Kilpailutilanteet ovat omien esiintymisvalmiuksien kaikkein parasta kehittämistä.

Kilpailussa viinien tunnistamisessa ratkaisi johdonmukainen kuvaus perusteluineen. Ratkaisevaa on, että mitä viinin tietty piirre antaa olettaa. Olennaista on viinin kehitysasteen arvioiminen sekä ruoan ja viinin yhdistäminen. Kilpailussa vaikuttaa lisäksi sujuvuus ja esiintymisvarmuus, joilla voi myös peittää omia heikkoja kohtiaan ja kaoottista mielentilaa. Kokkitausta auttaa “viinin ja ruoan yhdistämisen temmellyskentässä”, kun ymmärtää paremmin erilaisten ruokien aiheuttamat vaatimukset viinille.

Yksiselitteiset italialaiset kiehtovan moniulotteisiksi

Italian viineihin liitetään ehkä “Ranskaa eksoottisemman ja Espanjaa sofistikoidumman kulttuurin mielikuvia ja kuitenkin italialaisten ihmisten rentous heijastuu myös kohtuuhintaisiin viineihin”. Nykyisin haastajia tosin riittää sekä Etelä-Amerikasta sekä hyvin tuotteistetuista Languedoc-Roussillonin viineistä. Italialaisetkaan viinit eivät ole enää menneiden vuosien hinnoissa. Alussa Lihtosen oma mielikuva tyypillisestä italialaisesta valkoviinistä oli “suoraviivainen, pirun kuiva ja hyvin sitruunainen viini, joka lopettaa kaiken elämysten antamisen nielaisun jälkeen. Tyypillinen punaviini löytyi puolestaan Veneton alueelta, josta löytyi kevyet, yksitotiset punaviinit hieman hankalalla mausteisuudella höystettynä.”

Nyt kun Lihtonen on päässyt sisälle Italian viineihin, niin ne ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä, “koska jokainen tuottaja suurin piirtein tekee omista rypäleistään omilla menetelmillään lähes jokaisella alueella kiehtovia viinejä”. Yleensä Toscanan Chiantin ja Brunellon kovat viinit repivillä tanniineilla ovat vaikeita, mutta kuitenkin (Winitalin edustaman) Castello di Aman tyyppiset kalliimmat tilaviinit kiehtovat. Castello di Amakin panostaa nykyisin evoluutiokauden jälkeen Chianti Classicon laadun parantamiseen. Pohjoisessa puolestaan kiinnostavia ja hyvän hinta-laatusuhteen omaavia viinejä ovat (Winitalin edustaman) Bavan Barbera-rypäleistä tuotetut useat erilaiset punaviinit. Alkossa myytävä (Winitalin edustama) sardinialainen Argiolaksen Turriga on yksi persoonallisimmista ja kiehtovimmista italialaisista viineistä.

Kiinnostavia ovat lisäksi Puglian viinit sekä yleensä Etelä-Italian viinit. Etelän viineissä pitäisi löytyä tulevaisuuden viinin potentiaalia sekä lämpimän ilmaston ja maaperän rehevyyttä. Ne ovat paahtuneempia ja useimmiten täyteläisempiä kuin monet pohjoisen viinit. Näiden pyöreiden viinien pitäisikin sopia suomalaiseen makuun. Italialaisten viinien heikkous on Lihtosen mukaan vaikeaselkoiset etiketit. Kun viinien markkinointiosaamista vielä kehitetään, niin kuluttajan ostoskoriin saadaan hyvän hinta-laatusuhteen omaavia viinejä, etenkin etelästä.

Winitalin roseet yllättivät

Italiassa suurimmat yllättäjät ovat olleet Winitalin Leone de Castriksen Five Roses roseeviini Pugliasta sekä Castello di Aman Rosato di Ama. Ne ovat reilusti parempia kuin Lihtosen maistamat muut roseet, mukaan lukien provencelaiset. Muihin verrattuna nämä roseet tekee paremmiksi kuivan hapokas valkoviinen tyylinen eloisuus, vähäisten tanniinien runko ja pienoinen täyteläisyys eli happojen ja tanniinien tasapaino.

Ranska on edelleen Lihtosen ykkösviinimaa. Mieleenpainuvin punainen Rhônen viinin on Cornas, jossa on “maskuliinista lihaisuutta ja moukkamaisuutta”. Côte-Rôtien viinien suosiota hän edelleen ihmettelee. Provencelainen valkoviinielämys oli kahden Michelin-tähden ravintolassa Château Bellet ja “suoneen iski siihen käytetty kukkeutta antava Muscat”. Mieleenpainuva provencelainen punaviini samassa tilaisuudessa oli Château Souviou. Etiketit eivät tosin kosiskelleet mitenkään. Loiren viineistä on jäänyt mieleen ravintola Savoyssa nautittu Franc Millet’n punainen Sancerre. Burgundin ja Bordeaux’n viineihin tutustuminen on jäänyt lähinnä kirjallisuuden varaan, kun viinejä on pitänyt hankkia opiskelijan tulotasolla. Tosin näytteitä on tullut riittävästi niiden suuruudesta.

Alsacen viinit Lihtonen kuitenkin tarkistaa ensimmäisenä viinilistalta. Suosikkirypäle on Tokay-Pinot Gris sekä lisäksi muutaman huipputuottajan pinot noirit. Hän kutsuu itseään Alsace-friikiksi. Italiassa vastaavan kaltaisia puhtaita lajikeviinejä tuottaa myös Friulin alue. Alsacen matkalta tarttui myös tapa nauttia aperitiivina Muscat-viiniä. Se on myös mainio seurustelujuoma. Suomea lähin hankintapaikka tosin on Ruotsin Systembolaget. Erinomainen on ollut J.B. Adamin Muscat Reserve 1996. Ikimuistoisin viini on ollut erittäin harvinainen, jalohomeisen makea Muscat Rene Mure Clos St.-Landelin Sélection de Grains Nobles 1992.

Persoonalliset viinit puhuttelevat

Lihtonen on “pitkälle persoonallisten viinien perään”. Kiehtova on lisäksi persoonallinen, paahteisen rehevä ja maanläheinen libanonilainen - Alkossa myytävä - Château Musar. Jenkkiviinit ovat intensiivisiä ja mielenkiintoisia vaikka niistä usein puuttuukin persoonallisuus ja maanläheisyys. Espanjalaiset viinit ovat jääneet alkuinnostuksen jälkeen persoonattomuuteen.

Nykyisin harrastus ja työ ovat nivoutuneet yhteen ja vapaa-aika pyörii viinikirjallisuuden parissa. Viinikirjojen lukeminen ja tiedon sisäistäminen antaa tyydytystä ja “vaikka lukisi kirjan kymmenen kertaa läpi, niin aina se muistuttaa siitä, että perhana mites mä tonkin tiedon olen unohtanut”. Kirjojen lukeminen ei ole ikinä turhaa. Kirjojakin on monenlaisia, mutta yksi mielenkiintoisesti tehty kirja on Joanna Simonin Nautitaan viinistä, jossa lähes joka sivulla on kuvia laseista, joihin on laitettu hedelmiä, mausteita tai elintarvikkeita. Kirja antaa osviittaa, jos on kiinnostunut oman haju- ja makuaistinsa kehittämisestä.

Ismo Järvinen

Haastattelu julkaistu alun perin 9.7.1998 ja Nautiskelijassa 14.10.2006.