Suuryritys Sogrape hankki Ferreiran vuonna 1987 ja sen jälkeen ei ainakaan rahasta ole ollut pulaa. Kuitenkin vain kaksi vuosikertaa ykkösviiniä – 1991 ja 1995 – on sen jälkeen laskettu markkinoille. Barha Velhaa tuottaja varastoi vähintään kuusi vuotta, mikä nykymaailmassa on harvinaista. Keväällä 2003 vuosikerta 1995 maksoi Systembolagetissa 559 kruunua, noin 62 euroa. Uusimmissa vuosikerroissa tammi on muuttunut ranskalaiseksi, mikä on lisännyt selvästi tyylikkyyttä (persoonallisuuden kustannuksella). Rypäleiden kypsyyttä on myös lisätty, mitkä yhdessä hieman panevat epäilemään vuosikymmenten säilyvyyttä. Douron DOC-merkintä tuli mahdolliseksi vuosikerrasta 1979, mutta ensimmäisessä Barca Velhassa se on vasta 1991. Sitä ennen Barha Velhat ovat olleet pöytäviinejä, eikä takaetiketti aina anna lisävalaistusta edes tarhoista.

Pääsääntöisesti rypäleiden pitäisi olla peräisin yläjuoksun Douro Superior –alueelta, mutta rypäleiden lähteet ovat voineet huomattavastikin vaihdella. Porttien ja myös mietojen viinien valmistustyyliin kuuluu eri alueiden rypäleiden sekoittaminen. Lajikkeista ei etiketeissä mainita mitään, eivätkä ne välttämättä olisi olleetkaan Porton sekoitteita arvostavassa kulttuurissa merkityksellisiä, eikä välttämättä luotettavasti todennettavissakaan. Maysonin mukaan merkittävin rypäle on ollut kuitenkin Tempranillo eli paikallisesti Tinta Roriz. Touriga Nacional oli tullut Barca Velhaan vasta myöhemmin peliin mukaan.

Laatu-colheitan tyylisiä vuosikertoja

Huomiota kiinnittää puolen vuosisadan aikaiset vähäiset 13 vuosikertaa eli keskimäärin neljän vuoden välein. Tahti on harvempaa kuin varsinaisten vuosikertaporttien kohdalla. Tosin seuraava huomio on, että 1960-luvun vuosikerrat olivat peräkkäin keskivaiheilla. Seuraavaan oli 12 vuoden väli ja ainoa 70-luvun vuosikerta on sitten 1978. 1980-luvulla vuosikerrat osuvat alkupuolelle. Mikään ei ole maineikas vuosikertaportin vuosikerta eli lämmin ja riittävän vähäsateinen. Pikemmin vuosikertojen ominaisuudet muistuttavat enemmän pitkään tammikypsytettyjen colheitojen laadukkaisa vuosikertoja, eli happoja riittää ja marjojen aromit ovat nuorena kirpeämpiä, joten viini säilyy pitkään.

Osittain – ja perustellusti – kulttimainetta selittänee, että takapajuisessa ja osuuskuntavetoisessa Portugalissa ennen Euroopan Unionin jäsenyyttä 1986 ja EU:n tuomia tukiaisia, laadukkaiden ja riittävän hedelmävetoisten sekä pullossa kehittyvien - pitkään tammessa säilytettyjen vastakohtana – punaviinien valmistaminen oli vähintään haasteellista. Esimerkiksi sähkön puuttuessa Barca Velhan ensimmäisen vuosikerran 1952 vaatima jäähdytys oli hoidettava työläillä ja kalliilla jäillä. Nykyisin Dourosta – ja myös muulta Portugalista – pitäisi löytyä (ainakin lähitulevaisuudessa lähes) globaalin huippuviinistandardin täyttäviä viinejä. Nautiskelija ei kuitenkaan ole niitä maistanut, mutta laatupainotteisista Douron ja/tai Portugalin viinejä käsittelevistä kirjoista niitä löytyy. Nautiskelijan lukemien arvioiden mukaan uusi tammi on minimivaatimus, jotta ne olisivat hyvin nuorena juotavia, mutta niitä tasapainottavat rehevyys ja kypsyys ovat ongelmallisia ja hapot kirpeitä.

Makeat ja väkevät portviinit eivät ole viime vuosikymmenten suosikkeja – tosin portti on onnistunut pitämään puolensa globaalisti supistuvilla markkinoilla. Tuottajilla on kuitenkin yhä suurempi intressi saada valmistettua laadukkaita ja potentiaalisesti – maailmanmaineen sattuessa kohdalle – vuosikertaportteja kalliimpia punaviinejä. Portviinin tuotantomäärät ovat tiukasti säädeltyjä. Satomäärät sen sijaan vaihtelevat Dourossa voimakkaasti ja yli jäävät rypäleet on tehtävä miedoksi viiniksi. Viljelijöille rypäleiden päätyminen mietoihin viineihin ei ole ollut taloudellisesti houkuttelevaa. Kun kaikista Dourossa viljellyistä rypäleistä ei pystytä porttia valmistamaan - etenkään kun portin kysyntä ei kasva - lisää laatupunaviinien tuotannon houkuttelevuutta niiden nykyiset portteja