Tumma Aglianico on Etelä-Italian saappaan länsipuolen (ei Sisilian), sekä etenkin Campanian ja Basilicatan laadukkain paikallinen lajike. Se kuuluu kiitettävän laatupotentiaalinsa suhteen Italian arvostetuimpiin lajikkeisiin ja tuottaa tarvittaessa pitkäikäisiä punaviinejä. Viinien hinnat pärjäävät kansainvälisessä vertailussa, sillä lajikkeen muodikkuus on lisääntynyt. Tuottajilla on nykyisin hyvät taloudelliset mahdollisuudet panostaa (modernien) huippuviinien tuottamiseen sekä pitää sadot kohtuullisina, mikä on laadun edellytys. Satojen niukkuus ja myöhäinen sadonkorjuu on pehmeiden tanniinien edellytys.

Lajikkeelle on 1500-luvun alusta lähtien vakiintunut nimi Aglianico. Aglianicon kantasanana oletettiin olevan helleeniä tarkoittava Ellenico (tai Ellenica). Tämän perusteella rypäleen alkuperän oletettiin olleen Kreikassa. Antiikin Roomassa kreikkalaista tarkoittava helleeni oli kuitenkin tuntematon sana. Kreikkalaista alkuperää käytetään edelleen tarinoinnissa ja markkinoinnissa. Tieteellisillä menetelmillä rypäleen alkuperäksi ei ole pystytty todentamaan Kreikkaa kielitieteellisesti eikä geneettisesti. Milanon yliopiston professori Attilio Scienza tutki geenitekniikalla 2000-luvun alussa rypäleen sukulaisuutta tunnettuihin kreikkalaisiin lajikkeisiin eikä löytänyt sukulaisuutta yhteenkään niistä. Aglianicolta on kuitenkin löytynyt sukulaisuussuhteita muihin Etelä-Italian lajikkeisiin.

Robinson-Harding-Vouillamozin (2012) käsityksen mukaan Aglianicon pitää olla peräisin Espanjasta. Espanjalaiset hallitsivat Keski-Italiaa 1400- ja 1500-luvuilla, jolloin ilmestyivät myös lajikkeen ensimmäiset kirjallisuusmaininnat. Luonteviin selitys rypäleen nimelle onkin espanjakielinen llano-sana, joka tarkoittaa tasankoa. Espanjan lla lausutaan italiaksi glia. Tämän perusperusteella Aglianico tarkoittaa Tasangon rypälettä eikä Kreikkalaista rypälettä.

Jotkut kirjoittajat ovat spekuloineet Aglianicon olleen antiikin Roomassa huippuarvostetun (nykyisessä Campaniassa, Napolin pohjoispuolella sijaitsevan) Falernumin (Falernolaisen) lajike. Nykyisin lajike on parhaimmillaan Basilicatan ainoassa DOCG-viinissä Aglianico del Vulture sekä Campanian Taurasissa, mutta muun Italian tyyliin IGT-alueviinit ovat yleistyneet lajikkeen kohdalla joustavien valmistussäädösten ansiosta. Parhaimmissa viineissä käytetään nykyisin ranskalaisia (uudehkoja) tammitynnyreitä ja aikaisemmista kastanjatynnyreistä on luovuttu. Lisäksi alueviineissä voi vapaammin käyttää viinin pehmentämiseen perinteisiä Piedirosso-, Barbera ja Sangiovese-lajikkeita. Paikallinen Piedirosso sopii parhaiten Aglianicoa pehmentämään ja aromatisoimaan. Kansainväliset lajikkeet eivät ole tuoneet lisäarvoa Aglianico-viineihin.

Lajiketta viljellään Campanian ja Basilicatan lisäksi myös Calabriassa, Apuliassa ja Molisessa. Kuumassa Australiassa ja Kaliforniassa on lajikkeen viljely-yrityksiä lajikeviineiksi saakka. Lajikkeen viljelyala on ollut laskussa. Vuonna 1990 sen viljelyalaksi tilastoitiin (Campaniassa ja Basilicatassa ja hieman lähimaakunnissa) 13 000 hehtaaria. Vuonna 2000 lajikkeen viljelyala oli 9890 hehtaaria. Lajikkeesta on haasteellista valmistaa nuorena juotavia punaviinejä, tosin jäähdytetty käyminen auttaa tässäkin. Aglianicosta on valmistettu myös tuhteja roseita

Lajikkeen kasvukasvukausi on pitkä. Se versoo aikaisin sekä rypäleet kerätään myöhään yleensä rypäleistä viimeisenä, jopa marraskuussa. Aikainen kukinta vaatii lämpimän ilmaston, mutta pitkä kasvukausi ei saa laatuviineissä olla liian kuuma, joten viljelyalueet ovat pääosin vuoristossa. Lajike on omillaan alueen vulkaanisessa maaperässä. Viineissä on yleensä aistittavissa rikkimäinen vulkaanisuus ja hiilimäisyys sekä myös ei ongelmaton levämäisyys ja sammalmainen aluskasvillisuus.

Viinit ovat voimakastanniinisia helposti karvaahkoina, tai vähintään voimakkaan katkeroainemaisina. Laatuviineissä riittää täyteläisyyttä. Modernilla tekniikalla voidaan vihreyttä poistaa ja pehmeämpiä katkeroaineita korostaa. Näitä on tasapainottamassa hyvä hedelmäisyys. Etenkin nuorena viinit ovat kovia ja pehmetäkseen ja pyöristyäkseen vaativat säilytystä. Säilytyskelpoisuutta parantaa luontaisesti reilu hapokkuus. Aromeissa on yrttejä ja mausteita, (hapan)kirsikoita ja metsämarjoja riittää yleensä tammivetoisen hiilen ja tervamaisuuden lisäksi. Ranskalaisella uudella tammella haetaan yleensä helpompia suklaamaisia ja toffeemaisia aromeja. Laatutuottajat ovat Etelä-Italiassa kuitenkin suhteellisen uusi ilmiö.

Viinit säilyvät pitkään ja yleensä vaativat varastointia. Lajikkeesta on lupa odottaa paljon ja myös helpommin nuorena nautittavia viinejä, kun moderneilla tuotantovälineillä ja osaamisella varustetut kunnianhimoiset tuottajat yleistyvät. Vihreät katkeroaineet ja reilu kirpeys pysyvät kuitenkin viinien tunnuspiirteenä ja niitä pehmentää tammi sekä kevyemmät rypälelajikkeet

Paikallista tanniinipaukkua Aglianicoa voi ominaisuuksiltaan verrata laadukkaampiin Piemonten Nebbioloon sekä kansainväliseen Cabernet Sauvignoniin. Näissä kolmessa lajikeviinissä yleensä jälkimaku on laadukkain. Etelä-Italian rypäleistä Aglianico on selvästi laadukkain.

Arvostetulla ja suhteellisen laajasti viljellyllä lajikkeella riittää synonyymejä. Aglianco di Puglia, Aglianica, Aglianichella, Aglianichello, Aglianico Amaro, Aglianico del Vulture, Aglianico di Castellaneta, Aglianico di Taurasi, Aglianico Nero, Aglianico Pannarano, Aglianicuccia, Agliano, Agliatica, Agliatico, Agnanico, Agnanico di Castellaneta, Cascavoglia, Cerasole, Ellanico, Ellenico, Fiano Rosso, Fresella, Gagliano, Ghiandara, Ghianna, Ghiannara, Glianica, Gnanica, Gnanico, Granica, Olivella di S. Cosmo, Ruopolo, Spriema, Tringarulo, Uva Catellaneta, Uva dei Cani, Uva di Castellaneta ja Uva Nera.

Nautiskelijalla Aglianicoa sisältävät sekoitteet ovat Etelä-Italian tumman sekoitteen alla.
Nautiskelijan arvioimat lajikeviinit.

Lajikeviinien laatupotentiaali    KIITETTÄVÄ.

Sivun viimeinen päivitys 30.1.2016 ja edeltävä 12.7.2007.