Nautiskelijan juomakriitikolla oli mahdollisuus tutkia vanhan Chardonnay-viinin olemusta maistamalla toukokuussa yhtä aikaa vuosien 1995-1997 Private Reserve (PR) ja Sbragia Limited Release Chardonnay-viinit sekä muissa yhteyksissä yksittäisiä PR-pulloja. Beringerin kalliiden viinien suosio on jo hiipunut kun Alkossa on edelleen myynnissä vuosikerran 1999 PR-Chardonnay hintaan 30,80 euroa, joka kuvastaa ”viini-inflaatiokorjattuna” aikaisempien vuosikertojen hintatasoa. Vuosikerran 1997 kohdalla oli nyt rikkiongelmia. Vuoden 1996 viinit olivat ylikypsiä ja vaativia ja PR selvästi maderoitunut. Yllättäen parhainta laatua tarjosi vuosikerta 1995. Helmikuussa maistettu vuoden 1994 PR oli puolestaan reilun ylikypsä ja selvästi parhaat päivänsä nähnyt.

Beringerin viinien hehkutuksesta on huolehtinut Wine Spectator (WS) ja myös Robert Parker. Jenkit ylistävät ylikypsää tyyliä, joka kestää huonosti varastointia. WS:n vuoden 1996 viini oli juuri vuoden 1994 PR-Chardonnay ja vuoden 1996 viinejä hehkutettiin myös. Nautiskelijan on muita kriittisempi absoluuttista laatua ilmaisevassa pisteytyksessä, koska ikä vähentää etenkin viinin potkua ja hedelmäisyyttä sekä alkaa korostaa katkeroaineita/tanniineja/supistavuutta. Happoja viineihin periaatteessa saadaan aina riittävästi, kun niitä saa vapaasti lisätä säkistä. Kuvauksista vertaamalla paljastuu hyvin, että ikä romahduttaa helposti viinin ja Beringerin lippulaivoissa vaikuttaa Nautiskelijan ja niitä tarkemmin maistaneiden harrastajien mielestä olevan poikkeuksellisen selvää pullovariaatiota. Tammivetoisen, etanolisen ja massiivisen tyylin ystäville viinien pisteet ovat korkeammat, etenkin jos antaa automaattisesti lisäarvoa vanhan viinin olemukselle. Joka tapauksessa kyseisiä viinejä ei ole suunniteltu juotavaksi näin vanhoina.

Beringerille uskollinen Sbragia rahastaa huippuammattitaitonsa

Beringerin pääviinintekijä on ollut vuodesta 1984 lähtien Ed Sbragia, joka tuli taloon vuonna 1976 edellisen pääviinintekijän Myron Nightingalen poimimana. Sbragian nimi viittaa italialaisiin juuriin, tosin hän on jo kolmannen polven amerikkalainen. Hänen isänsä hankki Napasta viinitarhoja 1940-luvun alussa, joten viinin voi sanoa olevan Sbragian ”veressä”. Ed Sbragia pitää huolta joviaalista esiintymisestään, kuten oheinen Beringerin nettisivujen kuva kertoo. Rentoon Kaliforniaan tyyli sopii myös hyvin. Olemukseen olennaisesti kuuluva tuuhea parta korostaa joviaalia vaikutelmaa. Rennosta olemuksesta huolimatta Sbragia on kaiken todennäköisyyden mukaan pystynyt rahastamaan erinomaisesti ammattitaitonsa ja maineensa Beringerin palveluksessa, jossa hän on käytännössä ensimmäisen vuoden pestinsä jälkeen viettänyt ammatillisen uransa. Nykyisin Ed Sbragia on 56-vuotias.

Kun Sbragia alkoi tämän vuosikymmenen alussa suunnitella omien viiniensä tuottamisesta eli Beringerin pestin lopettamista, löytyi taas epäilemättä rahalla ja Sbragian lisätyllä päätösvallalla kumpaakin osapuolta tyydyttävä sopimus. Nykyisin Beringerin kautta markkinoidaan myös hänen omat viinit. Nautiskelija on tosin huomannut, että Sbragialla ei liene ollut pitkään ylivoimaisia suorituspaineita, kun lippulaivoista on yhä useammin puuttunut huippuviineiltä vaadittava lopullinen silaus. Sinänsä Beringer on Sbragian johdolla sisäistänyt hyvin että modernin viinin pitää olla hyvin nuorena juotava sekä sisältää maksimaalinen määrä uutta tammea, hedelmäisyyttä sekä yleensä kypsyyttä. Ilman ranskalaista tammea on käytännössä mahdoton tehdä elegantteja huippuviinejä.

1980-luvun Cabernet Sauvignon Private Reserve, 1990-luvun Bancroft Ranch Merlot sekä Chardonnay-viineillään Sbragia on todistanut huippuammattitaitonsa. Jatkuvasti kasvanut ja jättiyrityksen syliin päätyneet Beringerin omistajat voivat hyvin hektisen pörssimaailmaan tyyliinsä rahastaa Sbragian Beringerille tuottaman aikaisemman huippulaatuimagon. Beringer elää ja saa rahansa joka tapauksessa miljoonilla laatikoilla Kalifornialaisia hieman kalliimpia volyymiviinejä. Alkossa on ollut pitkään myynnissä SB- ja Merlot viinit ja nykyisin suurta yleisöä kosiskelevaksi valmistetut Stone Cellars – sarjan viinit

Myron Nightingalen tehtävänä oli 1970-luvulla palauttaa Beringerin laatuimago. Jenkkien itse arvostaman huippuviinin tyylin realisoi sitten Ed Sbragia Napa Valleyn Private Reserve –sarjan Cabernet Sauvignon ja Chardonnay-lippulaivoissa. Vuoden 1991 sadosta lähtien viinintekijäksi poikkeuksellista itsenäisyyttä nauttinut Sbragia alkoi poimia nimeänsä kantavaan viiniinsä (Ed Sbragia Limited Release) parhaimmat palat erikseen Private Reserve Chardonnay -viineistä. Pelkistettynä Sbragian nimikkoviinit on valmistettu kypsemmistä ja hedelmäisemmistä rypäleistä, jolloin tammitusta ja etenkin uutta, voidaan käyttää maksimaalisesti ja enemmän kuin kirpeyttä korostavissa PR-viineissä. Yleensä PR-Chardonnayta tuotetaan parikymmentätuhatta laatikkoa ja Sbragiaa tästä noin kymmenesosa. Ensimmäistä vuosikerran 1991 Sbragia Limited Release Chardonnay-viiniä tuotettiin 500 laatikkoa. Huippupieni tuotanto sekä äärimmilleen viety tavara ja kypsyys takasivat varman menestyksen jenkkimarkkinoilla.

Tertiaarisia vaikeasti kuvattavia tammivetoisia aromeja riittää

PR-Chardonnay on siis Sbragian ammattitaidon mittari valkoviinipuolella. Tammiekspertti hän ainakin on ja tietää kuinka tehdään kosiskelevia viinejä. Uusi tammi tekee viinit nautittavaksi. Ikääntyessään Sbragian tammitus saa vaikeasti tavoitettavan ominaisaromin, joka lähinnä muistuttaa voimakkaisiin hajuvesiin ja eksoottisiin mausteisiin assosioituvaa santelipuuta. Tammitus on viety joka tapauksessa äärimmilleen potkun maksimoimiseksi jotta jenkkikriitikoilta saisi huippukehuja. Jälkimakuun tulee myös selvää maaperää. Reilun kypsän ja rasvamaisen tyylin ohella on etanolista syytä nauttia, sillä PR-viineissä on yleensä 13,5 volttia ja Sbragiassa vielä voltti enemmän. Iän myötä vanhojen viinien ”ongelmaksi” muodostuu hedelmäisyyden ja potkun väheneminen. Viiniteoriansa mukaisesti Nautiskelijan on vaikea antaa vanhalle viinille huipuilta edellytettäviä kiitettäviä pisteitä. Yllättävän hauska viinejä on kuitenkin juoda kun tasapainottavia happoja löytyy aina.

Helsinkiläisten vakavien viiniharrastajine suosikiksi nousi 1990-luvun alussa laatuunsa nähden erittäin kohtuullisesti hinnoitellut Napan Private Reserve Cabernet Sauvignon –viinit. Vakaville viininharrastajille silloiset 150 markan, tai nykyrahayksiköillä 25 euron, säilyttämiskelpoiset ja myös nuorena hyvin juotavat punaviinit mahdollistivat jo viininkellarin täydentämisen eli useamman pullon kertahankinnat. Monet hankkivat vakavan harrastajan tyyliin näitä viinejä laatikoittain.

1990-luvun puolivälissä Suomen leveysasteille alkoivat ilmestyä myös Chardonnay-viinit. Järkevästi hinnoitellut viinit mahdollistivat keskiluokkaisille viininharrastajille myös kuvattujen valkoviinien hankinnat ja siten niiden omakohtaisen testaamisen vanhana. Valkoviinit ovat viinimaailmassa punaviinejä kohtuullisemmin hinnoiteltua, koska niiden lyhyempi valmistusaika alentaa tuotantokustannuksia. Kuluttajatkaan eivät ole halukkaita maksamaan ylimääräistä nuorena juotavaksi suunnitelluista viineistä, jotka eivät kehitä säilytyksellä lisäarvoa. Tosin Chardonnay-viinit säilyvät hyvin muutaman vuoden ja vanhojen viinien ystäville pitempään.

Kuvattujen viinien laatutaso on siis mieltymyskysymys. Joka tapauksessa on selvää Uudessa ja Vanhassa maailmassa, että kun vaihtelevan luonnon potentiaali maksimoidaan ihmisen toimesta, ovat erot eri vuosien välillä aina väistämättömiä ja selviä. Toisaalta tällaiset äärimmilleen konsentroidut viinit ovat aina tilanneherkkiä ja niistä nauttiminen vaatii harjoittelua. Lisäksi valtaosa juo tämän hintaisia viinejä vain muutaman senttilitran annoksen. Tutki vertailun vuoksi Nautiskelijan arvioimat vaaleat Burgundin arvoviinit.