Samppanjan 1990-luvun legendaarinen vuosikerta on 1996. Samppanjavuosikerta 2000 jäi kauaksi ikimuistettavasta millennium-vuosikerrasta päinvastoin kuin Bordeaux’ssa. Seuraavaksi laadukkain 1990-luvun vuosikerta on 1995. Muut 1990-luvun vuosikerrat ovat sitten enemmän tai ongelmallisia eivätkä ainakaan sovellu pitkään varastointiin. Vuosikerran 1997 pitäisi korostaa hedelmäisyyttä ja pehmeyttä arvoviinin luokituksen saaneet Nicolas Feuillatten vuosikerran 1997 Chardonnay-samppanjan (29,80 €) tyyliin. Nicolas Feuillattea tuottava osuuskunta Centre Vinicole de la Champagne on keskittynyt (samppanjamittapuulla) hintakilpailuun, päinvastoin kuin tunnetummat merkit. Omalla rahalla samppanjansa maksavien kannattaa pitää tämä tieto korvan takana. Möttösen (eli Moët & Chandonin) Dompan vuosikerta 1996 on ilahduttava poikkeus vuosikymmen alkuvuosiin verrattuna. Tällä viinillä valmistaja pystyy pitkään markkinoimaan huipputuottajan imagoaan. Pienoisena ongelmana on tosin, että viini ei ole nyt edukseen ja hyötyy vähintään vuoden ja mielellään pitemmästä säilytyksestä. Yli sadan euron hinnasta voi sitten olla montaa mieltä, etenkin kun sillä saa vähintään kolme perussamppanjapulloa. Suomalainen samppanjaguru Jukka Sinivirta on puolestaan sanonut että kaikki samppanjapullot ovat tasalaatuisia. Moniulotteiseen päätöksentekoon tottuneet voivat ihmetellä kuinka tasalaatuisuus on mahdollista kun jokainen pullo käsitellään yksilöllisesti pullokäymisestä johtuen eikä eri pullojen sisältö voi olla (massatuotettujen ja reilusti suodatettujen tuotteiden tyyliin) täysin sama, ja muutenkin selittämättömiä muuttujia on pelissä. Nautiskelijan kriitikon vaativaan makuun sopii erinomaisesti Bollingerin vuosikerraton perussamppanja Special Cuvée hintaan 34,70 euroa. Syksyllä allekirjoittaneella oli mahdollisuus maistaa viiniä viidestä eri pullosta kahden päivän aikana Wennercon Mikä Viini! – tapahtumassa. Kolme viiniä toimi odotusten mukaisesti, mutta lopuissa oli selvästi kriitikon jo 1980-luvun lopulta todistamaa poikkeuksellisen reilua laatuvariaatiota, etenkin kun ottaa huomioon yleensä samppanjan ja erityisesti Bollingerin hinnan. Bollingerissa pitää siis olla valmis siis maksamaan poikkeuksellisesta tavarasta, mutta myös vaikeasti hallittavan tuotantoprosessin väistämättä mukanaan tuomista (negatiivisista) yllätyksistä. Pohjois-Italian samppanjakorvikkeet vetävät harvoin laadullisesti vertoja aidolle esikuvallensa, vaikka hinta on lähes samppanjatasoa. Alkon perusvalikoimaan on tullut tammesta potkua hakeva Ferrari Trento vajaan parinkympin hintaan. Erittäin hyvät nautittavuuspisteet oikeuttavat arvoviinin luokitukseen ja ainakin joulukuussa maistettu pullo olisi hyötynyt reilun puolen vuoden säilytyksestä sävyjen suhteen. Nautiskelijalla Franciacortan ja Trenton kuohuviinit eivät saa pääsääntöisesti rypäleeksi samppanjasekoitetta, koska laadukkaiden Chardonnayn ja Pinot Noirin (Pinot Nero) lisäksi tuottajat pyöristävät viinejänsä pienellä määrällä laadullisesti ongelmallisella Pinot Blancilla. Mikäli hapoista ja niiden korostamasta huippupitkästä jälkimausta pitää, ei samppanjalle käytännössä ole kilpailijoita.

Jääviineissä Vidal-hybridi näyttää kyntensä

Miedot makeat eli ilman etanolilisäystä valmistetuista viineistä lajikkeet eivät aina ole kaikki kaikessa kuivien viinien tyyliin. Kun EU ja Kanada muutama vuosi sitten saivat sovittua viineihin ja etenkin jääviiniin (ice wine, saksaksi Eiswein) liittyvät kiistansa, ovat suomalaiset myös saaneet tutustua Pohjois-Amerikassa suosittuun Vidal-nimiseen hydridi-lajikkeeseen. Hybrideistä ei pitäisi saada valmistettua laatuviinejä, mutta Kanadan talvipakka