Robinson on perehtynyt syvällisesti kirjan aihepiireihin, joista hänellä on käytännössä kaikista kirjoitettuna myös oma kirja. Suuressa viinikirjassa on muutaman virkkeen kuvauksilla esitelty yhdeksän kansainvälistä lajiketta (CS, Chardonnay, Merlot, PN, Riesling, Syrah, SB, Gewürztraminer ja Sémillon). Lisäksi alueiden omat 14 lajiketta ovat saaneet muutaman adjektiivin pelkistävän ja samalla informatiivisen kuvauksen. Edelliseen laitokseen verrattuna ovat poistuneet sellaiset volyymilajikkeet kuin Carignan, Gamay, Kerner, Müller-Thurgau, sherryrypäle Palomino, hybridi Seyval Blanc, Silvaner, Welschriesling, ja ojukkaviini Catawba. Uusina ovat tulleet Cabernet Franc, Malbec, Mourvèdre, Tempranillo, portugalilainen laatulajike Touriga Nacional sekä Viognier. Nykyiset lajikevalinnat kuvaavat hyvin laatulajikkeiden ja laatuviinien merkityksen kasvua. Bulkkilajikkeista ei valintojen perusteella paljoa tarvitsisi enää välittää.

Viinimaailman muutokset näkyvät

Toinen viinikaupan muuttunut painotusero näkyy siinä, että Viininviljelijän vuosi –aukeama on saanut lisäksi eteläisen pallonpuoliskon vastaavan, mutta puolivuotta aikaisemman kuukauden viininvalmistuksen vaiheisiin. Kuvatkin on muutettu. Niissä näkyy myös tasa-arvoistumista, sillä kuvissa on myös naisia päinvastoin kuin edellisessä laitoksessa. Viinien tyylin muutosta kuvaa puolestaan, että uudessa laitoksessa määritellään nykyisin tärkeä käsite (rypäleiden) fysiologinen kypsyys. Se on määritelmän mukaan ”Muodikas ilmaisu rypäleille, jotka ovat niin kypsiä, että niiden kuori alkaa rypistyä, kanta on pikemminkin ruskea kuin vihreä ja rypäle alkaa irrota helposti tertusta.”

Yhden sivun verran on saanut tilaa uutuutena aihe Viini, ruoka ja matkailu. Sivusta tosin kolmanneksen vie kuva, jossa kuvataan bergeracilainen pikkupuoti selitteellä, että viinituristin nautintoihin kuuluu piknikki. Käsitteet viini, ruoka ja matkailu liittyvät siten yhteen, että viiniturismista on tullut nykytodellisuutta kun ”kaikkialla, missä on viininvalmistajia tarjoamassa kallisarvoisia tuotteitaan – vaikka eivät olisikaan kiskomassa maistelijaa omaan ruokapöytäänsä – he ainakin ohjaavat heidät lähiravintolaan tai myyntikojulle, jotka ovat yhä useammin heidän omistuksessaan”.

Robinsonin tyylin mukaisesti lukijaa kehotetaan unohtamaan viiniterroristit, joiden mielestä viinin ja ruoan yhteensovittaminen on normaalille kuluttajalle ylivoimaista. Yhteensovittamiseen pätee periaate ”jos juo sitä, mistä pitää, ja syö sitä, mistä pitää, viini ja ruoka maistuvat todennäköisesti hyviltä ja hienoilta yhdessä”. Vaikka yleisiä yhteensovittamissääntöjä on, on ne tehty rikottaviksi. Suomessa viinijulkkisten kuuluu nykyisin mainostaa ruoan ja viinin täydellistä yhteensopivuutta. Kirjan mukaan siihen ”paras paikka on jokin suuri ravintola, jonka ruokalista ei vaihdu tuhkatiheään. Sellaisessa paikassa pitäisi olla osaava viinitarjoilija eli sommelier, jonka nimenomaisena tehtävänä on suositella jokaiselle ruokalajille kahta tai kolmea vaihtoehtoista viiniä eri hintaluokissa. Sivun muutamalla perusperiaatteella selviää sitten viinien kanssa pitkälle.

Vanha Maailma jyllää

Kirjassa on 352 A4-kokoista sivua, mikä on edelliseen laitokseen verrattuna 30 enemmän. Yleistiedot vievät 50 ensimmäistä sivua. Viinimaailmaa esitellään sitten 277 sivun verran. Formaatti ja järjestys eivät ole muuttuneet mainittavasti edellisestä laitoksesta. Ranskaa esitellään 101 sivulla, missä on lisäystä edelliseen laitokseen verrattuna tusinan verran. Italia saa 33 sivua, edellisessä laitoksessa 26. Iberian niemimaa selviää 27 sivulla, mikä on yllättävän vähän alueen viinien esiinmarssiin verrattuna. Espanjasta oman osan ovat saaneet maineen nousun mukaisesti Priorat, Somontano, Navarra ja Rías Baixas. Lisäksi Ribera del Dueron käsittelyä on lisätty.

Pohjois-Amerikasta selvitään 28 sivulla, mikä on vain kolme enemmän kuin edellisessä laitoksessa. Valtaosan Kalifornian viineistä tuottava Central Valley ei enää uudessa laitoksessa ole saanut omaa aukeamaa. Myös Uuden Seelannin ja Australian yhteinen sivumäärä 15 on pysynyt käytännössä ennallaan, tosin Uudelle Seelannille omistetaan neljä sivua aikaisemman kahden asemesta. Sivuilla myös kerrataan lyhyesti Uuden Seelannin vaikeuksia ennen 1990-luvun yhä jatkuvaa buumia. Etenkin Australiassa, mutta myös Uudessa Seelannissa, on paljon huippulaatua ja persoonallisia viinejä tavoittelevia tuottajia, joten hyvin tehdyt kartat antavat hyvää taustatietoa viineihin, mikäli näiden tuottajien viinejä onnistuu hankkimaan. Tekstitkin kannattaa lukea. Myös laadukkailla viineillään mainetta niittänyt Länsi-Australia on saanut hyvän kartan ja lisäksi esitellään maineikkaan Margaret Riverin alajaottelu.

Chilen, ja myös osittain Argentiinan, merkitys on korostunut tuontiviinejä juovissa maissa. Kirjassa Etelä-Amerikalle omistetaan kuusi sivua, kun edellisessä laitoksessa selvittiin kahta vähemmällä. Argentiina on saanut nyt oman aukeaman ja Mendozasta on tarkempi kartta. Pohjois-Chilen nouseva alue Aconcagua (ml. Casablanca) on saanut oman kartan. Kuvatekstissä mainitaan Errazurin perustamisen rohkeus 1870 kun tila perustettiin vastoin yleistä tapaa tänne eikä Santiagon eteläpuolelle. Argentiinan koillispuolella sijaitsevan Uruguayn kohdalta löytyy mm. virke ”Niinä vuosina joina syksy tulee aikaisin, rypäleistä voi tulla ikävän hapokkaita.” Toisaalta kehutaan kuinka Tannat-viinit saavat Madiraniin verrattuna nuorena juotavan pyöreämmän ja samettisemman luonteen.

Johnsonin osaomistama Royal Tokaji kuvataan alueen markkinajohtajaksi

Unkari selviää edelleen kahdella aukeammalla, josta toinen aukeama on omistettu Tokajille. Tokajille luvataan jännittävä huippuviinin tulevaisuus. Hugh Johnson ei epäile myöskään omaa viininvalmistusosaamistaan, kun hänen osaomistama (pienehkö ja kalliita viinejä tuottava) Royal Tokaji mainitaan alueen markkinajohtajaksi ja ensimmäiseksi itsenäiseksi yhtiöksi uuden poliittisen järjestelmän aikana. Tekstin perusteella saa käsityksen, että kohta vaikeasti lausuttavat unkarilaiset kylät, tarhat ja muut alueen nimet ovat kaikkien huulilla. Yllättäen sivuilla mainitaan kahdessa eri kohdassa, että Aszú Eszenzia on seitsemän puttonyosin viini. Yleensä lähdeteoksissa se on kahdeksan puttonyosin viini.

Unkarin vuoden 1997 lainsäädännön 22 viinialuetta on esitelty kartalla. Bulgariasta on esitelty viimeisin ja viininkartan muuttanut vuoden 2000 jaottelu. Edellinen tehtiin 1978. Muutenkin kirjassa nähdään merkkejä, että unkarilaiset alkaisivat arvostaa jälleen omia perinteisiä lajikkeitaan ja korostaa myös paikallisia piirteitä. Yleensä viinimaailma muuttuu hitaasti, joten käytännössä perinteisemmissä maissa kartat eivät (mainittavasti) muutu, paitsi ulkoasun suhteen.

Asiasisältö kunnossa

Suomeksi ei ole olemassa viineistä kattavaa hakuteosta. Valtaosin kirjan suomalaiset käännökset toimivat ja teksti tulee ymmärretyksi. Käännökset ovat monesti mekaanisia. Kartoissa nimiä ei ole suomennettu. Tekstissä puolestaan käytetään suomennettuja ja käännettyjä nimiä. Ainoa allekirjoittaneen huomaama selvä lapsus (kaikkea tekstiä ei luettu läpi) oli osassa Keski-Kalifornian etelärannikko, jossa oli sekoitettu maantieteellisesti sekä Kalifornia että Toscana virkkeessä ”Viljelymaan happamuusaste varmasti onkin yhteydessä esimerkiksi Kalifornian pohjoisrannikon Chianti Classicon ja keskirannikon Maremman rakenteellisiin eroihin.”. Pieniä painovirheitä ovat mm. Cloudy Bayn kuohuviinin Peloruksen nimeäminen kovasti Valko-Venäjää muistuttavaksi Belorukseksi.

Harhaanjohtava on myös sanaston määritelmä miedolle vin jaunelle, joka on ”keltainen viini, sherryn tyyppinen väkevä viini Juran alueelta”: Kääntäjien vaikeutta - ja viinikirjojen epätäsmällisyyttä - kuvaa kuinka (Viiniköynnöksen) härmä (Uncinula necator) ja lehtihome (Plasmopara viticola) on käännetty. Härmä on nimetty suoraan englannin mukaisesti oidiumiksi ja sanastossa mainitaan sen suomenkieliseksi nimeksi myös väärä karviaishome. Lehtihome, yleisesti englanniksi mildew tai virallisesti downy mildew, on puolestaan käännetty karviaishomeeksi. Monelle suomalaiselle on vaikea mieltää viinimaailmassa kasvimaailman ero risteytyksen ja hybridin välillä eikä Suuren viinikirjan hybridi-määritelmä ainakaan tuo helpotusta. Määrittelyssä menee sekaisin, tai on vähintään huolimattomasti määritelty, kasvin laji (esim. vinifera) ja sen lajike (esim. Chardonnay). Chaptalisoinnista käytetään tekstissä myös ilman tarkkaavaisuutta harhaanjohtavaa nimitystä sokerointi.

Kroatilaista tammea

Italialaisten sanotaan monesti käyttävän suurissa tynnyreissään ja astioissaan (botte) slavonialaista tammea. Monesti tämä käännetään myös muissa kielissä slovenialaiseksi tammeksi. Kirjan kartan ja tekstin perusteella tammen voisi nimetä kroatialaiseksi – mikäli se halutaan nimetä tunnistettavan maantieteellisen alueen perusteella. Kohtuuhintaisissa italialaissa viineissä on nykyisin monesti pöytäviiniksi luokiteltava IGT-merkintä. Kirjassa on lueteltu ja myös kartoin esitelty näitä alueita. Tästä on kuluttajalle hyötyä, kun etiketeistä ei välttämättä pysty päättelemään edes viinin summittaista aluetta. Myös Ranskasta esitellään vastaavat alue- eli vin de pays –viinit.

Laatuviinien monimuotoisuutta ja myös vaikeaa hahmottamista kuvaa hyvin toteamus viinin parhaimmasta nautintahetkestä. Kirjan mukaan jopa viinin valmistaja voi vain arvailla asiaa, ja usein vastaus on selvä vasta kun viini on jo alkanut taantua ja menettänyt hedelmäisyyttään ja makuaan niin paljon, että hapot alkavat hallita. Tiivistettynä laatuviinin ja kirjankin sanomaksi voisi sanoa, että ”kaikki mitä voidaan ennalta arvailla on arvaamattomuus”. Pullojen sisällön normaali vaihtelu todistaa myös, että ”viini on elävä ja oikullinen kokonaisuus.” Lisäksi optimaalinen nautintahetki on ”tietenkin henkilökohtainen ja kansallinenkin makuasia”:

Suuri viinikirja toimii edelleen hyvänä taustatiedon lähteenä sekä johdantona viinien kiehtovaan maailmaan. Värikkäämpiä ja kolmiulotteisia karttoja käyttää kilpailija Oz Clarke, jonka Wine Atlaksesta on syksyllä 2002 ilmestynyt uusi englanninkielinen painos. Clarken maantieteellinen jaottelun on myös systemaattisempaa ja helpompi mieltää. Vuoden 2000 suomenkielinen versio ”Viinien maailma Maailman viinit ja viinialueet” on hyvä vaihtoehtoinen ja täydentävä kirja. Ensimmäisen kerran yli kolmekymmentä vuotta sitten, 1971, julkaistu The World Atlas of Wine palvelee karttojen suhteen Ranskan osalta erinomaisesti. Myös Italian kartoista on apua kun lisäksi ilmaston ja maanmuotojen lisäksi lajikkeet vaihtelevat. Muuallakin systemaattisemmalle luonteelle kartoista ja niiden mahdollistamasta jaottelusta on hyötyä. Mukaansa tempaavasti kirjoitetussa tekstissä on myös syvällistä sanomaa, mutta sen löytäminen on vaatinut ainakin allekirjoittaneelta monesti ensin alueen konkreettisten laatuviinien maistamista. Pienistä viinimaista ja syrjäisemmistä alueista kirja on monesti ainoa (kohtuuvaivalla) saatavilla oleva lähdeteos.

Ismo Järvinen

Hugh Johnson, Jancis Robinson: Suuri viinikirja. Tammi 2002. Alkuperäisteos The World Atlas of Wine. Mitchell Beazley 2001. A4-kokoisia sivuja 352. ISBN 9513123413.