SYNONYYMEJÄ:	Todennäköisesti jo antiikin ajoilta periytyneenä rypäleenä Sangiovese on kehittänyt suuren määrän alalajikkeita/klooneja. Viinien laatuun vaikuttaa ratkaisevasti viljelytekniikan ja satojen ohella kloonien valinta. Vuonna 1906 C. Molon jakoi lajikkeen kahteen perheeseen (family), jotka olivat Sangiovese Grosso ja Sangiovese Piccolo. Jako ei ole kuitenkaan suurten ominaisuusvaihtelujen vuoksi täysin puolustettavissa. Grossoa pidetään selvästi laadukkaimpana perheenä. Sen alalajikkeita ovat Brunello, Prugnolo Gentile, Sangiovese di Lamole sekä Sangiovese Dolce, Sangiovese Toscano, Sanvicetro ja Nerino. Sangiovese Piccolon alalajikkeita ovat Sangiovese Forte, Sangiovese di Romagna, Sangiovese del Verrucchio, Sangioveto ja San Gioveto. Italialaiset haluavat nimetä rypäleensä paikallisesti.
VIININ LAATUPOTENTIAALI:	Kiitettävä. Kunniahimoisilla toscanalaisilla tuottajilla, etenkin Brunellossa mahdollisesti täydellinen. Laajasti viljeltynä, pääosin Keski-Italiassa, lajiketta käsitellään volyymimentaliteetilla väistämättömillä laatuseuraamuksilla. Chiantissa herättiin kunnolla vasta 1990-luvulla laatupainotteiseen kloonivalintaan volyymimentaliteetin asemesta. Lajikkeen potentiaali realisoituu käytännössä vain Toscanassa, joka antaa myös kansainvälisille lajikkeille selvät ominaispiirteensä tai ranskalaisittain terroir’an.
IKÄÄNTYMISPOTENTIAALI:	Laadukkaimmat Sangiovese-viinit vaativat yleensä viiden vuoden kypsytyksen pehmetäkseen, mutta yli 10 vuoden pitkäaikaissäilytykseen ne sopivat harvoin (harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta). Tosin friikeille viinit ovat parikymmentä vuotta säilytettävissä ja muutama Brunello mahdollisesti pitempäänkin. Iän myötä kovuus alkaa korostua kirpeyden ohella kun hedelmäisyys heikkenee voimakkaasti. Monet edullisimmat viinit on suunniteltu puolestaan mahdollisimman nuorena juotaviksi.
YLEISTÄ:	Sangiovese on toinen Italian tummista, kansainväliset mitat täyttävistä, huippulajikkeista Piemonten Nebbiolon ohella. Kumpikin matkustaa huonosti maansa ja myös maakuntansa ulkopuolelle laatumielessä. Se on levinnyt lähes kaikkialle ja kuuluu Italian viljellyimpiin lajikkeisiin. 1990-luvulla jenkkien voimalla Sangiovese on noussut jälleen muotiin ja sen huomaa hinnoista. Lajike on tarvittaessa riittävän, mutta ei huippusatoisa, mikä aiheuttaa väistämättömiä hinnannousupaineita. Lajike sopii myös tammitukseen tosin ei välttämättä uuden voimakkaasti paahdetun tammen kanssa.

Muodikkuuden lisääntyessä kalifornialaiset innostuivat koettamaan lajikkeen mahdollisuuksia, mutta tähän mennessä kokeilut ovat vahvistaneet käsitystä lajikkeen huonosta matkustamisesta. Lisäksi Australian viileässä Victoriassa on pienimuotoista viljelyä. Laajemmin sitä viljellään Argentiinassa, tosin monien mielestä argentiinalaiset viinit muistuttavat vain etäisesti toscanalaisia. Sangiovese-nimi on muuntunut kirjallisuuden perusteella latinan sanasta "Jupiterin veri", sanguis Jovis. Tosin Jupiterin veren italialainen käännös ”sangue di Giove” olisi luontevampi kantasana. Viinit tosin eivät ole (olleet) syvän värisiä. (Kevyen värin perusteella tulee mieleen, että roomalaisten pääjumala Jupiter kärsi anemiasta.) Rypäleen kotipaikkana pidetään Toscanaa. Se oli nykykäsityksen mukaan jo Antiikin etruskeille tuttu lajike. Tosin kirjallisuusmainintoja on vastaa 1700-luvulta. Toscanan laatupotentiaalia Uuden maailman viinit eivät ole moderninkaan tekniikan avulla pystyneet saavuttamaan. Maaperän ja ilmaston suhteen lajike on sopeutuvainen, tosin lämpöä pitää olla riittävästi. Rypäleen potentiaalia kuvaa, että nykyisin Chianti