Puolentoista sivun esipuhe kannattaa lukea pariin kertaan ajatuksella. Jos se miellyttää ja houkuttelee, kannattaa kirja ahmia. Jos se herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, kannattaa kirja lukea tutkivalla ja päättelevällä silmällä. Kirjoittajat perustelevat esipuheessaan kirjan tarvetta, koska "tarvitsemme sinut mukaan nauttimaan portviiniä, jotta Suomessa saatavilla olevien portviinien määrä ja tarjolla olevat portviinityypit lisääntyisivät. On vaikea sinnitellä ilman 20 vuotta vanhaa tawnya totuttuaan sen makuun ja sen tuominen ulkomailta tuntuu välillä hiukan kaukaa haetulta." Tällä voidaan tietysti perustella aikasarjojen puuttumista eikä yhtään legendaarisen vuosikerran 1963 porttia ole arvioitu. Laatuluokitteluun uskottavuuden suhteen kirjoittajien olisi pitänyt reitata enemmän viinejä, ja etenkin vanhempia, sekä käsitellä kattavammin suomalaista tarjontaa. Tilan loppumisesta ei ainakaan alle parin sadan sivun kirjassa ole voinut olla kyse.

"Eri tukkukaupoilla ja agenteilla onkin listoillaan huomattava määrä portviinejä, joita ei saa Alkosta" ja "Suomesta Ruotsiin, Tallinnaan ja Saksaan liikennöivät matkustajalaivat sekä Finnair ovat olleet viinin ystävälle varteenotettava hankintakanava. Niiden hyllyistä on voinut tehdä erinomaisia portviinilöytöjä." Ravintolamyynnin "harvinaisuuksiksi" kirjoittajat mainitsevat Taylor's Quinta de Vargellas 1987 ja Krohn Colheita 1963. (Krohnia tuottajana ei tosin esitellä.) Kirjoittajat kehuvat Siljan valikoimasta "erinomaista" Dow's 1977. Konkreettisista kuvauksista löytynee muutamia tukkumyynnin viinejä, mutta näiden kolmen viinillä maininnalla "huomattava" tarjonta kuitataan.

Kirjoittajat saivat maahantuodun portviinin määräksi vuonna 2002 tarkalleen 102 924 litraa. STTV:n tilastot tarkistamalla Suomen koko portviinin myynti oli silloin 67 000 litraa, joten suomalaiset ostanevat kiitettävästi porttejaan laivoilta ja lentokentältä. Uudet alkoholiverotuspäätökset eivät ole kirjaan ehtineet, mutta kun välituotteiden rangaistusluonteiset verot poistuvat, laskevat myös perusporttien hinnat selvästi ilmentämään niiden laatutasoa.

Kirjoittajat valittavat sitä, että "Finnairin tax free -myynti on nyt rajoittunut koskemaan vain EU:n ulkopuolelle suuntautuvaa matkailua." Allekirjoittanut ei ole voinut olla ihmettelemättä kuinka lentokentän hinnat, samojen verojen jälkeen kuin Alkossa, ovat edelleen edullisempia. Koko lentokentän valikoima on siis vähittäismyynnin veroilla ostettavissa EU:n sisäisessä liikenteessä. Kirjoittajien kommentointia voinee pitää harhaanjohtavana etenkin kun Ruotsinlaivojen tax free -myynti on suomalaisten ajamaa jippoilua verollisuusdirektiiviä kumoavilla poikkeuksilla.

Porttien "kilpailijoista" Euroopassa tai Uudessa Maailmassa kirja ei mainitse halaistua sanaa. Implisiittinen sanoma on, että ainoastaan portviini on mainitsemisen arvoinen tumma, makea ja väkevöity viini. Jos "englantilaisten" ja "portugalilaisten" ryhmädynamiikka kiinnostaa, ja niiden vaikutus tuottajien tuotevalintoihin, pitää tieto hankkia muista julkaisuista. Portin 1900-luvun kriisivaiheetkaan eivät käytännössä selviä tekstistä, koska epäilemättä positiivinen sanoma olisi kärsinyt.

Portviinin tuotantomäärät ilmoitetaan vuosilta 1994-1998, kun ainakin kolme vuotta uudemmat tiedot olisivat olleet käytettävissä. Portviinien tuotantomäärät ovat tiukasti säädeltyjä ja suhteellisen vakaita, joten voimakkaiden satovaihteluiden alueella miedot viinit toimivat puskurina. Tämän kirja tosin ilmaisee lähinnä epäsuorasti.

"Huokeiden tawnyjen sekoittamiseen käytetään vaatimattomista rypälelajikkeista valmistettuja viinieriä, joissa on vähemmän väriaineita ja intensiteettiä. Viinitalot eivät mielellään tunnusta sitä, mutta mukana voi olla myös valkoisista lajikkeista tehtyä viinejä." Näin siis kirjoittajat kuvaavat vaalean värin muodostumista. Konkreettisimmat adjektiivit löytyvätkin kirjasta muilta lainatuista rypäleiden ominaisuuksien kuvauksista.

Suomalaisen porttitarjonnan heikkous on siten vähintäänkin tulkinnanvarainen. Tietysti jos asiaa verrataan kahteen länsinaapuriimme (mitä esimerkiksi Alko ei halua tehdä), kalpenee saatavuus, mutta suomalaiseen laatuviinien saatavuuteen ja porttien menekkiin suhteutettuna kommentti kuulostaa yliampuvalta. Ensin kannattaisi hyödyntää koko vähittäismyynnin tarjonta ja ostaa viinejä myyntihetkellä varastoon, sekä miettiä tukkumyynnin tarjonnan käyttämistä esimerkiksi ostositoumusten muodossa, tai kuluttajaystävällisellä katteella viinejään myyvissä (eli ketjujen ulkopuolisissa) ravintoloissa käymistä kirjoittajien mainitsemien lentokentän ja laivojen lisäksi.

Vaalea portti toimii ainakin cocktailina

"Kuivat valkoiset portviinit ovat hyvin jäähdytettyinä oivallisia kesäajan aperitiiveja. Suosituksi on tullut portotonic, johon sekoitetaan puolet kuivaa portviiniä ja toinen puoli tonicia. Mukaan lasiin voi heittää sitruunan viipaleet ja pari jääpalaa." Lisäksi "kylmänä talvi-iltana myös tummanpunainen ruby on lämmittänyt oloamme" ja "haluamme siksi avata tällä kirjalla portin portviinin aarrekammioon." Tämä viimeistään kuvaa kirjan ongelmallista lähtökohtaa pienillä markkinoilla, kun samanaikaisesti pitäisi hehkuttaa sekä kalleimpien viinien ainutlaatuisuutta että halvimpien viinien hyvyyttä, vaikka objektiivinen laatu olisi kyseenalainen. Myös porttiin käytettävän väkevöintitisleen laatu on 1990-luvun alusta lähtien ollut tuottajien valittavissa ja kirjoittajat painottavatkin, että viinin käyttötarkoitus eli hinta määrää nykyisin käytettävän tisleen laadun.

Kirjoittajat hehkuttavat nykyisin parantunutta tekniikkaa, hygieniaa sekä etenkin viranomaisvalvonnan autuutta. Tosin Hygienia ja laadunvalvonta -kappaleen loppuvirke puolestaan antaa diplomaattisesti ymmärtää, että homma ei taidakaan olla aivan niin autuasta kuin annetaan ymmärtää: "Portviinin laatu on noussut parin viime vuosikymmenen aikana uudelle tasolle, mutta töitä on tehtävä jatkuvasti, jotta markkinoille ei pääsisi yhtään epätasaista tai virheellistä erää." Viranomaisvalvonta tähtää minimiin ja tuottajien painostuksesta joustaa helposti minimiä edelleen alaspäin, joten laatuun vaikuttaa merkittävästi kunnianhimoisten tuottajien ja riittävän maksuhalukkaiden kuluttajien määrä.

Vuosikertaporttien (ei muiden tyylien) vuosikertataulukon pisteytys on tavallisuudesta poikkeavaa luettavaa, kun vuosikerran laatu kolmen tähden skaalalla ilmoitetaan tuottajien julkaisemien viinien yhteismäärän perusteella, mikä siis on laadun mitta. Kolmen tähden vuosikerta merkitsee "historiallista klassikkovuotta, joita mahtuu sukupolveen vain muutamia. Viinin ystävä on valmis pistämään vaikka viimeiset roponsa peliin." Tässä ei mainita mitään siitä, että tuotantotekniikan parantuessa tuottajat joutuvat rajoittamaan hintatason ja laatuimagon puolustamiseksi vuosikertaporttien tarjontaa, eikä tätä mainita toisena selityksenä tilakohtaisen vuosikertaporttien lisääntymiselle.

Kirjoittajien mielestä 1990-luvun muuttunut ja hyvin nuorena juotavaksi suunniteltu tyyli ei ole näköjään vaikuttanut mitenkään säilytyspotentiaaliin, kun vuosikerran 1994 viinit säilyvät vuoteen 2070 ja vuosikerran 2000 vuoteen 2080 saakka. He uskovat myös vuosikerran 1997 olevan hitaita kypsyjiä ja säilyvän vuoteen 2060 asti. Tässä he panevat reilusti paremmaksi kuin yleensä viininmaailman pisimpiä säilytysaikoja lupaava Robert Parker. Hänen

Kirjoittajat ovat jo vähemmistössä maailmalla kun he täysin kritiikittömästi hehkuttavat vuosikertaa 1977 ja kuvaavat viinejä järeiksi, iättömiksi ja massiivisiksi. Viinit ovat juotavissa heidän mielestään vuoteen 2060 saakka. Laatuhehkutuksessa kirjoittajat ovat Parkerin linjoilla sillä erolla, että hänen mielestään niitä pitää edelleen varastoida kun ne eivät vieläkään toimi. Enemmistö on jo menettämässä uskoa näiden viinien huippulaatuun. Parhaimpia vuosikertaportteja kirjoittajille edustaa puolestaan Fonseca 1985. Kuvaus "herkullista jo nyt, mutta sääli nauttia vielä tässä vaiheessa" on kriittiselle viininystävälle tulkinnanvarainen, mutta kyseinen viini on alkanut herättää lehdistössä poikkeuksellinen kriittisiä kommentteja.

Kalliissa viineissä kaikki on vain parasta

Kun kirjoittajilla on suhteellinen kolmen tähden skaalaus luokkansa sisällä näyttää se yleisen markkinointiviestinnän tyylisesti pettävän kalleimpien eli 30- ja 40-vuotiaiden tawnyjen kanssa, niistä on viideltä tuottajalta kuusi arviota ja luonnollisesti kaikki ovat vain kolmen tähden viinejä. 20-vuotiaissa tawnyissa alkaa olla myös kahden tähden viinejä. Myös Alkon tilausvalikoimassa myynnissä ollut Sandemanin 20-vuotias tawny sai kaksi tähteä kun kahdelle vanhemmalle versiolle tuli heti kolme tähteä.

Suomessa on ollut, ja on, hyvin saatavissa sekä vähittäis- että tukkumyynnissä Grahamin portteja aitoihin huippuversioihin saakka. Grahamin vuosikerta 1977 saa vain yleisen maininnan ja "tarvitsee edelleen vuosia ennen kuin sitä voi kutsua kypsäksi". Kun Grahamin vuosikertaporteista (ja osittain myös muista tyypeistä) olisi saanut aikasarjan ja myös Alkon menneiden vuosien tarjontaa yhdistelemällä kohtuullisen otoksen, tyytyvät kirjoittajat toteamaan, että "myös kaikki muut Grahamin viinit ovat erinomaisia". Toivottavasti on sattumaa, että Sinivirran samppanjakirjassaan hehkuttamalla Krugilla sekä Grahamilla on ollut jo pitempään sama agentti. Toivottavasti on sattumaa, että konkreettiset, lyhyet arviot ovat (tarjontaan nähden) niukkoja, mutta teksteissä suositaan viineistä pääasiassa superlatiiveja.

Kirjoittajille legendaarinen Bruce Guimarãens edelleen elossa

Kilpailevan huippuporttien tuottajan The Fladgate -ryhmän (Taylor/ Fonseca) Suomeen etabloitumisessa ollut pitempään vaikeuksia. Nyt on todennäköisesti löytynyt riittävän resursoitu maahantuoja/agentti (Heinon Tukku). Fonsecasta mainitaan ansiokkaasti, että sen parhaimmat vuosikertaportit myydään pelkästään Fonsecan nimellä, mutta ei-parhaimmissa vuosikerroissa tuottajan nimi onkin Fonseca Guimarãens. Sen sijaan todella yllättävää on, että kirjoittajilla ryhmän maineikas viinintekijä Bruce Guimarãens elää edelleen, vaikka hän kuoli elokuussa 2002 67-vuotiaana sydänkohtaukseen. Bruce Guimarãensin tapaisen henkilön kuolemaa merkittävä viinilehti maailmassa ei voi ohittaa.

Portviinin kirjoittajien tehtävä on luokitella talojen laatu. Kirjoittajien kolmen tähden huipputuottajien listalta löytyvät perinteiset kovat nimet sekä lisäksi Niepoort että Symingtonien yritysryppääseen kuuluva Quinta do Vesúvio sekä hieman yllättäen Quinta do Noval. Novalilla on huippupienen tuotannon huippulaadukas Nacional, mutta sen muiden viinien laadusta mielipiteet vaihtelevat jo reilummin. Nacionalin luonne jää lukijalle hieman epäselväksi ja siitä pitää jälleen selvitä abstrakteilla - tosin muihin vastaaviin kuvauksiin nähden hieman yksiselitteisemmillä - adjektiiveilla tyyliin "huumaavan tuoksuista viiniä, jonka rakenne ja hienostuneisuus ovat esimerkillisiä" ja "kirjoittajilla on ollut tilaisuus nauttia Nacionalia vuodelta 1970 ja se jäi syvälle mielen sopukoihin ainutlaatuisena elämyksenä".

Allekirjoittanut ei ole Suomessa törmännyt kirjoittajien mainitsemiin yhden tähden tuottajiin. Seitsemän merkin kohdalla ei ole yhtään konkreettista viiniarviota. Sinänsä kun tuottajia pisteytetään suhteellisella skaalalla, nyt skaalaus myös toimii Gaussin käyrän mukaisesti, kun eniten on kahden tähden tuottajia. Kirjoittajien selvä ansio on, että taustalla oleva yhtiö tai omistajat mainitaan ja siten selviää myös porteissa vallitseva keskittymisilmiö ja brändien merkitys.

Kirjoittajien reittaamista 27 tuottajasta parhaimmat, kolmen tähden tuottajat:
Dow, Fonseca, Graham, Niepoort, Quinta do Noval, Quinta do Vesúvio, Taylor;
kahden tähden tuottajat: Burmester, Churchill, Cockburn, Ferreira, Kopke, Martinez, Offley, Quinta do Crasto, Quinta de la Rosa, Ramos Pinto, Rozès, Sandeman, Smith Woodhouse ja Warre sekä
heikkoimmat, yhden tähden tuottajat:
Barros, Croft, Delaforce, Osborne, Quinta da Romaneira ja Royal Oporto.

Monipuolinen ruokaviini

"Tumma suklaa on häkellyttävän hyvää nuoren, kirsikkaisen vuosikertaportviinin tai runsasmakuisen LBV:n kera." Allekirjoittanut näyttää olevan kerettiläinen kun ei pysty kuvittelemaan tällaisten viinityyppien ja suklaan lisäarvoa tuottavaa yhdistelmää, kun vanha, aavistuksen etikoitunut Banyuls hakkaa ne mennen tullen. Muutenkin portin kanssa sopivat mantelit, kuivatut hedelmät ja muut tehokkaasti mitä tahansa viiniä pehmentävät ruoat. Kun viini on makeaa, pitää myös kirjan reseptien mukaan huolehtia ruoan makeudesta tarvittaessa makeilla lisukkeilla ja ehdottomasti juotavalla portilla. Tämä on suomalaisessa viinin ja ruoan yhdistelyssä jo selvä lisäarvo. Allekirjoittaneen mielestä periaate sopii myös kuiviin viineihin.

Arvattavasti imagosyistä kirjoittavat eivät mainitse mitään maksan ja portin yhdistämisestä. Luontaisesti imelän maksan kanssa kuivat viinit ovat enemmän kuin ongelmallisia mutta kohtuuhintaisilla rubyilla ja tawnyilla pulma ratkeaisi optimaalisesti, kun viineissä on niukemmin potkua. Tosin tämä ei ole kirjoittajien ajatuksenjuoksun mukaista kun he kuvaavat rubyja täyteläisiksi viineiksi.

Vanhat viinit automaattisesti ainutlaatuisia

Kirjan sanomaa - perustiedon jakamisen lisäksi - kuvaa ehkä parhaiten Colheita-väliotsikon alla oleva teksti: "Tämän kirjan kirjoittajilla oli keväällä 2002 tilaisuus osallistua maisteluun, jossa arvioitiin Niepoortin iäkkäitä colheitoja. Vanhin viineistä oli vuodelta 1900. Vertailun suvereeni kuningas oli juuri tämä veteraani, joka osoitti miten pitkään ja erinomaiseksi suuren vuoden colheita voi kehittyä." Maisteltuihin pulloihin liittyvä kuvateksti puolestaan kuuluu "Keräilijän ja maistelijan unelma". Allekirjoittanut ei ollut maistettujen viinien laatujärjestyksestä eikä absoluuttisesta laadusta aivan samaa mieltä ja oli vuoden 1900 version suhteen vähemmistössä mutta ei ainoa. Allekirjoittanutta hätkähdytti Karjalaisen poikkeuksellisen äänekäs kyseisen viinin hehkuttaminen ja siten objektiivisen keskustelun tyrehdyttäminen. Maistelu oli luonnollisesti - vastoin normaalia käytäntöä - avoin. Kuvia varten myös Päivi Sinivirta oli paikalla. Ei siis viininmaistelun takia.

Nautiskelija ei ollut myöskään samaa mieltä saman maistelun vuosikertojen 1987 ja 1962 kirjoittajien kolmen tähden laadun suhteen eli laadukkaampia viinejä oli tarjolla ja vuosikerran 1987 perinteinen colheitamaisuus herättää jo epäilyjä. Tosin nämä kaksi viiniä käsitellään eri yhteydessä kuin vuosikerta 1900. Muita maistelun viinejä ei käsitellä vaikka kumpikin kirjoittaja teki niistä muistiinpanot. Siis hehkutetaan asiaa, mutta ei perustella mikä niissä on ainutlaatuista muuta kuin vanha ikä eli vaikea saatavuus eli korkea hinta. Kirjoittajien laatukriteeriksi tosin ainakin epäsuorasti paljastuu viinin säilyminen juomakelpoisena.

Sivulla 64 on kriittisempää viininystävää kiinnostava kuva jonkin maistelun tawnyista ja colheitoista kuvatekstillä "vertailu opettaa parhaiten". Itse kuvassa pullojen edessä olevat lasit ovat poikkeuksellisen bulkkimallisia eli leveitä ja vain vähän ylöspäin suippenevia. Vastoin tekstin tietoja käytännössä portin laseillakaan ei taida olla isoa merkitystä. Monet kirjan kuvat kertonevat tekijöiden ideoiden niukkuudesta - tosin muutama informatiivisesti ansiokas poikkeus löytyy. Allekirjoittanut ei löytänyt yhtään vuosikertaportteihin eikä kirjoittajien arvostamiin rubyihin liittyvää kuvaa.

Kirjan viimeisessä kuvassa Jukka Sinivirta kuuntelee Peter Symingtonia, joka ei näy, mutta Sinivirran takana on Peterin poika Dominic. Häntä myös kiitetään kirjan tekemisen mahdollistamisesta, mutta ei Peteriä. Henkilökuvia tutkimilla vähintään kravatti, ja yleensä lisäksi pikkutakki näyttävät olevan monen johtajan perusvaatetus, tosin poikkeuksena ovat Dirk Niepoort sekä Sograpen Vasco Magalhães. Tosin nämä kaksi henkilöä joutunevat osallistumaan tarvittaessa myös manuaalisiin työvaiheisiin.

Punainen lanka jää tulkinnanvaraiseksi

Mikäli porteista on jo syvällisempää taustatietoa, tarjoaa kirja johdannon suomalaisen viinikulttuurin ja hyväksytyn kirjoitustyylin havainnointiin. Alun yleistietojohdannossa kirjoittajilla on onnistunut, erittäin asiapitoinen ja mukaansa tempaava tyyli, mikä toimii puolestaan hyvänä johdantona portteihin ja konkreettiset arviot antavat pelkistettynä "vakuuttavan" laatumielikuvan porteista. Tuotantoprosessin kuvauksesta jää pelkistettynä vaikutelma, että portin tuotanto olisi selvästi muusta viinintuotannosta poikkeavaa. Kokonaisvaikutelmaksi jää, että punainen lanka on kadoksissa. Toisaalta kehutaan - todennäköisesti markkinoiden pienuuden vuoksi - volyymiviinejä. Kuvilla ja tekstillä ylistetään vanhennettuja ja reilummin hinnoiteltuja tawnyja ja colheitoja. Porttien maineen luoneita, vanhoja vuosikertaportteja kehutaan huippupositiivisilla adjektiiveilla ilman kuvauksia ja (käytännössä) kuvia. Kuvaukset löytyvät sitten nuoremmista ja osittain kiistanalaisista porteista. Eli mikäli kirjoittajien nimet vakuuttavat, ovat erilaiset portit erinomaisia väkevöityjä viinejä.

Ismo Järvinen

Yrjö Karjalainen - Jukka Sinivirta (valokuvat Päivi Sinivirta): Portviini. Otava 2003. 192 s. ISBN 9511187481. Hinta 39,90 € (Akateeminen kirjakauppa).