Marvin S. Shankenin kilpaileva Winespectator tehdään usean vanhemman toimittajan ja erittäin suuren taustajoukon voimalla. Parker hankki vasta 1996 avustajakseen kanadalaissyntyisen Pierre-Antoine Rovanin, joka keskittyy pääosin viileän ilmaston viineihin, joihin kuuluvat esimerkiksi burgunderit. Rovanin merkitys on sen jälkeen ollut tasaisessa kasvussa. Italian viinejä Parker puolestaan palkkasi alkuvuodesta arvioimaan Italiassa asuvan amerikkalaisen Daniel Thomasesin. Rovani edustaa 1964 syntyneenä jo seuraavaa sukupolvea.

Parkerista arvokas tavaramerkki

Parker epäilemättä alkaa muokata itsestään tavaramerkkiä ja käytännön ”kostea työ” siirtyy yhä enemmän avustajille. Shanken tekee hurjaa tulosta WS:lla ja muilla juomajulkaisuillaan kun mainosten hinnat ovat kovia. Parker on puolestaan riippumattomuuden säilyttämiseksi kieltäytynyt mainoksista, mikä tietysti leikkaa tulovirtaa. Parker siirtyi viime vuonna myös nettiin (www.erobertparker.com), johon laitetaan myös ennakkotietojen mukaan lehdistä ja kirjoista puuttuvat ”heikot” eli alle 85 pisteen viinit. Parkerin seuraamisen ongelmana onkin ollut mistä löytää halutun viinin arviot kun yhtenäinen tietokanta on puuttunut. Kummallekin julkaisulle on tyypillistä, että yhä suurempi osa arvioista ilmestyy vain netissä.

Nettijulkaisuaan Parker kommentoi esimerkiksi: ”Tämä sivusto on vain tilaajille (hulppeaan sadan dollarin vuositilaushintaan), mutta lukijoilla on pääsy yli kymmenen vuoden ajalta julkaistuihin Wine Advocaten arvioihin sekä lisäksi muualla julkaisemattomiin, kahden erittäin vakavan syöjän ja juojan maistelu- ja ravintolakommentteihin…”

Parkeria ei voi myöskään syyttää tunteellisuuden puutteesta. Lehdessään hän mainitsi lämpimästi äitinsä kuolemasta. WTC:n tornien terrori-iskut 2001 pääsivät surunauhalla WA:n kanteen. Lisäksi oli saate, että hän järkyttyi ja masentui syvästi tapahtumista. Normaalisti tämän tyylinen tunteilu on harvinaista julkaisuissa, mutta epäilemättä Parkerilla on aidosti persoonansa mukana.

Kirjassa on noin 8000 viinin arviot ja käytännössä ne ovat ensin ilmestyneet lehdessä. Monet nyt markkinoilla olevat vuosikerrat on kirjassa arvioitu tynnyrinäytteiden perusteella ja ne ovat saaneet pistevälin. Parker, ja yleensä viinikirjoittelu, antaakin sopivasti potentiaaliset pisteet eli aina voi sanoa että viini olisi ollut tulevaisuudessa parempi tai (vanhasta viinistä) sen ohittaneen jo huippunsa. Parker propagoi viinien minimaalista käsittelyä ja hänen mukaansa minimaalisesti käsitelty viini on samanlainen myös pullossa kuin tynnyrissä (säiliössä).

Parkerin tuotteliaisuutta arvioitaessa kannattaa muistaa, että hän on kirjoittanut lisäksi erilliset kirjat Bordeaux’n (kolme versiota), Rhonen (kaksi versiota) ja Burgundin viineistä. Kalifornian viinien arvioinnissa on Jenkeissä todennäköisesti riittävästi kilpailevaa tarjontaa. Sinänsä julkaisujen lukumäärä liioittelee Parkerin tuotteliaisuutta kun WA:n viiniarviot ja taustatiedot laitetaan Wine Buyer’s Guideihin ja kirjat perustuvat taas näihin pienoisilla lisätiedoilla. Kirjojen osalta tulee sitten peliin laaja kustantajan tarjoama taustatoimittajakaarti. Parker on hallinnut hyvin ainakin monikanavamarkkinoinnin, jota myös internet-huuman aikana multimediaksi kutsuttiin.

Parker pakko noteerata

Kirjat käännetään myös monille suurille kielille ja etenkin ranskaksi. Ranskalaiset arvostavat Parkerin niin korkealle, että ovat myöntäneet hänelle myös korkeimman kunniamerkkiänsä ranskalaisen viinikulttuurin tunnetuksi tekemisestä. Venäläiset uusrikkaatkin ovat päässeet maailman kalleimpien viinien sisälle äidinkielellään Parkerin avulla samoin kuin japanilaiset. Myös Suomen viinamonopolissakin on alettu epäilemättä seurata Parkeria tarkemmin kun monet hänen hehkuttamansa uudet ja siten ymmärrettävän hintaiset viinit ovat löytäneet tiensä Alkon hyllyyn.

Alkon Bordeaux’n viinien valintaan on tuskin ollut vaikuttamatta Château Carmes Haut-Brion Pessac-Leognan 2000:n (Alkon mittapuulla) huippupienen 48 pullon erän kohdalla Parkerin hehkuttamat, kiitettävät (outstanding) 93 pistettä. Ne oikeuttaisivat hyvin vajaan viidenkympin hinnan. Kilpailija WS:n James Suckling ei kuitenkaan löytänyt viinistä mitään erikoista kun huipputasoisen vuosikerran viinin pisteet olivat ”vain” 88. Nautiskelijan toimittaja ihmetteli Kesäkuun punaviinien 6/2002 yhteydessä tällaisen viinin hankintakriteerejä. Parkerinkin mielestä viini on ainakin nyt täysin sulkeutunut.

Allekirjoittaneen mielestä Parker onkin tavaramerkkinsä eli korkeiden pisteiden vankina. Parkeria luetaan sen vuoksi, että (muotitietoiset) kuluttajat löytäisivät uusia, häkellyttäviä viinejä. Koska häkellyttävien tai lähes häkellyttävien eli melkein kiitettävienkin viinien valmistaminen on huippuvaikeaa eikä ainakaan halpaa puuhaa, ratkeaa ongelma parhaiten joustavilla arviointikriteereillä. Eräs keino on antaa ulkonäöstä maksimissaan kymmenen pistettä. Tämä tulee laatupainotteisten tuottajien viineille käytännössä automaattisesti päinvastoin kuin monesti vielä kymmenen vuotta sitten edeltävästä ajasta puhumattakaan. Pisteinflaatiota kuvaa myös, että WA:n vuosittaiseen hakemistoon (index) kelpuutetaan enää vähintään 90 pisteen viinit. Vuoden 1997 hakemistoon kelpuutettiin vielä vähintään 87 pisteen viinit. Toinen keinoa on sekoittaa absoluuttiseksi mielletyt pisteet suhteellisiin eli arvioida viinejä osittain suhteessa potentiaaliin kun potentiaali ei absoluuttisella mittarilla oikeuttaisi täydellisiä pisteitä.

Parkerin viinimakua kritisoivien mielestä hän tekee nuoruuden hedelmäisyyden perusteella liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä liian usein. Eli kun tynnyrissä olevassa tai juuri pullotetussa viinissä on paljon primaariaromeja ja kehittymätöntä tavaraa pääosin tammi-, etanoli- ja hedelmäaromilähtöisesti hän odottaa viinien säilyttävän nämä ominaisuudet ja saavan varastoinnin myötä vielä lisäominaisuuksia. Voittoaan maksimoivat tuottajat tekevätkin modernilla tekniikalla ja uudella tammella vain nuorena supervoimakkaita ja reheviä viinejä. Koska monesti viini on jo äärimmäisen kypsää pullotettaessa ja kypsyminen jatkuu, niin hillo on monesti lopputuloksena väistämättömän intensiteetin/konsentraation vähenemisen lisäksi.

Viiden kymmenen vuoden jälkeisestä tilanteesta ei tarvitse tuottajien eikä Parkerinkaan huolehtia kun viinit on siihen mennessä käytännössä juotu (harvoja Porvoon ja satunnaisia Rhonen, Kalifornia ja Piemonten viinejä lukuun ottamatta). Parker jaksaa edelleen uskoa nykyviineissä huippupitkiin säilytysaikoihin. Niiden lupaamista vasta kehitetyille ja uusille, nuorena parhaiten toimivana suunnitelluille viineille monet pitävät vähintään epäilyttävänä. WS ei lupaa huippupitkiä säilytysaikoja eikä monesti mainitse (yksittäisten viinien) varastoitavuudesta mitään.

Huippuviinien tuotanto keskittynyttä

Kun Parker on huipuista (ja omasta mielestään myös rahoille vastinetta tarjoavista viineistä) kiinnostunut selviää sivujakauman perusteella hyvin, mistä niitä hänen mielestään tulee. Kirjassa Bordeaux’lla on 272 sivua, Burgundilla 236, Rhônella 213 ja esimerkiksi Alsacella 84 sivua. Kalifornia käsitellään Bordeaux’n laajuisesti 273 sivulla sekä Oregonia ja Washingtonia yhteensä 47 sivulla, ja loput jenkeistä eli Keski-Atlantin osavaltiot selviävät alle sivun maininnalla. Viinimaailmassa normaalista kotiinpäinvedosta Parkeria ei voi ainakaan syyttää vaikka julkaisut on kohdennettu suoraan jenkkikuluttajille.

Italiassa on myös laatupainotteista elämää kun Piemontea käsitellään hulppeasti 215 sivun verran ja Toscanaa 57 sivun verran. ”Muut Italian merkittävät viinit” selviävät 45 sivulla. Iberian niemimaa selviää 41 sivulla. (Maailman) loppujen parhaat eli Australia ja Uusi-Seelanti, Argentiina ja Chile sekä Etelä-Afrikka selviävät vajaalla sadalla sivulla, joista Australia vie 91 sivua. Etelä-Afrikan osalta selviää, että Pinotage-viinit ovat Parkerin mielestä ”suunnattoman ongelmallisia arvostaa”. Tavalliselle, tiukan budjettirajoitteen, kuluttajalle edellä annetut sivumäärät eivät välttämättä tarjoa muuta lisäarvoa kuin sen, että tiedetään mitkä ovat muodikkaita tuottajia ja/tai alueita.

Tuottajia luokitellaan viiden pisteen asteikolla nykyisin myös viineittäin. Chileläisten tuottajien luokittelussa Casa Lapostelle näyttää olevan suosikki, kun sen perusviinitkin reitataan neljän tähden arvoisiksi ja sen Clos Apalta sekä Cuvee Alexandre (Merlot) viiden tähden huippuviineiksi (outstanding). Suomalaisille tutummat Santa Carolinan perusviinit saavat keskinkertaiset (average) kaksi tähteä samoin kuin Undurragan ja Caliterran perusviinit. Mm. suomalaisille erittäin tuttua Gato-viinien suurtuottaja San Pedroa ei noteerata ollenkaan. Huipuiksi luetaan myös (porvoolaisen) Mouton-Rothschildin ja Concha y Toron hulppeahintainen Almaviva, mutta toinen hulppeahintainen, (kalifornialaisen) Mondavin ja Chadwickin yhteistyön Seña on vain kolmen tähdenhyvä viini.

Taustatietoa itsenäiseen ajatteluun riittää

Porvoon legendaarisen vuosikerran 1945 kohdalla on paljastava ja syvällinen kommentti nykyviineistä: ”Millään Toisen maailmansodan jälkeisellä vuosikerralla ei ole vuoden 1945 mainetta. (Vuosikerran) huippuviinit, ja niitä on useita, säilyvät hyvin vielä 20-30 vuotta, mikä tekee pilkkaa viimeaikaisista huippuvuosikerroista, joiden viinit pitää kuluttaa 25-30 vuoden kuluessa sadonkorjuusta.” Tämä on vielä Parkerin teksteistä miedommasta päästä, joten kovaakin kritiikkiä tarkkaavainen lukija löytää. Pulmana on vain, että harva Parkerin lukija jaksa kahlata taustatietoja lävitse eikä varsinkaan ajatuksella.

Vuosikerran 1945 osalta jätetään eksplisiittisesti mainitsematta, että viinejä ei kannattanut juoda muutaman ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Ihmiselämän pituuden huomioiden tämä on ongelmallisen pitkä aika. Tarkkaavainen lukija voinee myös päätellä, että toisen ylistetyn vuosikerran 1961 huippupieniä tuotoksia ei nykytekniikalla enää tule eikä myöskään hyväksytä. Parkerin mukaan laatu ei siis – lukuun ottamatta edellistä pikku kommenttia – ole kärsinyt pitemmän aikavälin hehtaarisatojen moninkertaistumisesta.

Ranskalaisten ylistämästä ja monen viinikirjoittajan siten seuraamasta terroir’sta Parkerilta löytyy tarvittaessa bisnesmäisempikin määritelmä: ”Kasvukauden ja sadonkorjuun sää oli niin viileä ja vetinen, että rypäleet eivät päässeet kypsymään, osa jopa mätäni, ja viinissä maistuvat vain hapot, tanniinit, puu, alkoholi sekä runsain mitoin märkä maa – terroir’n voittokulku jatkuu.” Kellariviinin vaihtoehtoinen määritelmä Parkerilla kuuluu: ”Viini on liian tanniininen ja menettää epäilemättä suurimman osan hedelmästään ennen kuin tanniinit saostuvat pois.” Parkerin ajatuksenjuoksun sisäistäminen ei ole helppoa ja sen suomentaminen on vielä haasteellisempaa eikä kielenkäyttö aina täytä johdonmukaisuuden vaatimuksia.

Tuottajien listat ovat suureksi avuksi, jos mistään ei onnistu löytämään yksittäisten viinien (luotettavia) arvioita ja viiniä olisi mahdollista hankkia. Listat ovat huomattavasti kattavampia laajasti käsitellyillä alueilla kuin vähemmän huomiota saaneissa maissa/alueilla. Etenkin Rhonesta ja Bordeaux’sta löytyy myös reilusti erilaista taustatietoa. Erityisen hyödyllisiä ovat merkittävimpien alueiden vuosikertojen tunnuspiirteiden kuvaukset, jotka ensin ilmestyvät WA:ssa. Monesti esimerkiksi burgunderin kohdalla selviää, että valtaosalle viineistä on odotettavissa laadullinen floppi. Suositeltavat viinikirjat kannattaa jokaisen viinifriikin tarkistaa.

Kalifornialaisen Ojain Syrah-viinit kolmelta vuodelta 1998-2000 kuvaavat Parkeria hyvin. Sää vaihteli huomattavasti, mutta Parkerilla pisteet ovat suhteellisen tasaisia kiitettäviä tai erittäin hyvän ylärajoilla. Nautiskelijalla vuosikertojen kesken oli huomattavasti enemmän vaihtelua. Silmiinpistävää oli, että Parkerin sekä kirjassaan että WA:ssa ilmoittamat viinien alkuperäalueet eivät täsmänneet aina etikettien ilmoittaman alkuperän kanssa. Vuosikymmenen seuraamisen perusteella Parkerin julkaisujen kirjoitusvirheet ja muut vastaavan tyyppiset virheet ovat kuitenkin huomattavasti vähentyneet, eli todennäköisesti taustahenkilöstöä on lisätty.

Parkerin sanoin ”viinimedialla on yleinen päähänpinttymä olla löytämättä viiniä, josta se ei pidä”. Parker on korjannut tätä, mutta nähtäväksi jää uskaltaako hän todella edes uusille nettisivuilleen laittaa heikot viinit edes pisteineen sanallisista kuvauksista puhumattakaan. Todennäköisesti suunnilleen kolmanneksesta maistetuista viineistä on ilmestynyt arviot. Liiallisen kritiikin ongelmana on helposti, että näytteiden saanti vaikeutuu ja monien tuottajien ja jenkkimaahantuojien ovet pysyvät suljettuna. WS on ollut tunnollisempi julkistamaan arvioita myös odotuksiin ja hintaan nähden pettymyksen tuottavista viineistä. Jos Parker noudattaa julistamansa etiikan ja pätevyyden mukaisia periaatteita kuluttajilla ei ole huolen päiviä. Mikäli markkinointivetoinen viinikirjoittelu tympii saa Parkerilta perustellut tiedot myös viinibisnekseen liittyvistä faktoista. Jos Parkeria uskoo, pitäisi rahalla ja kohtuullisella vaivalla löytää myös absoluuttisen täydellisiä eli sadan pisteen viinejä, tai ainakin riittävän täydellisiä viinejä, tai vähintään häkellyttävää vastinetta rahoilleen.

Ismo Järvinen

Robert M. Parker with Pierre-Antoine Rovani: The Wine Buyers Guide Sixth Edition. Simon & Schuster. New York 2002. Ss.1635 (nidottu). ISBN 0743229312. Hinta 30 euroa (Akateeminen Kirjakauppa).

The Wine Advocate. Monkton Maryland U.S.A. ISSN 0889-8463. Kuusi kertaa vuodessa vain tilattuna. Vuositilaus 85 USD.