Väkevät viinit on perinteisesi jaettu luonnon viineihin sekä maustettuihin viineihin. Luonnon viineissä maku on peräisin raaka-aineista, yleensä rypäleistä mutta myös marjoista ja hedelmistä eikä niitä ole maustettu. Maustetuista viineistä kirja käyttää nimitystä aromatisoidut viinit, koska joskus maustaminen on tehty aromaineilla aidon mausteen sijasta. Näiden klassisiksi edustajaksi kirja mainitsee esimerkiksi eurooppalaiset vermutit ja Dubonnet’n. Vaihtoehtoinen tapa on jakaa väkevät viinit kahtia rypälepohjaisiin sekä marêa- ja hedelmäpohjaisiin viineihin. Väkevien viinien raaka-aineena ei siis tarvitse olla rypäleistä puristettu mehua vaan marjat, hedelmät ja riisi käyvät myös.

Kirja muistuttaa, että nimestään huolimatta väkevät viinit eivät yleensä ole lainsäädännön tarkoittamia väkeviä, vähintään 22 tilavuusprosentin alkoholijuomia. Aikaisemmin näiden nimi oli englanniksi fortified wines, mutta nykyisin kirjan mukaan kirjallisuus ja etenkin EU:n lainsäädäntö käyttää nimitystä liqueur wine. Allekirjoittanut on kuitenkin harvemmin nähnyt ainakaan lehdissä likööriviini-termiä eikä Nautiskelijakaan sitä käytä. Vaikka väkevät viinit ovat valtaosin ei-kuivia aiheuttaisi ainakin kuivat (laatu)sherryt ongelmia likööriviinisanan makeusassosiaation kanssa.

Viineissä asiat, ja etenkään nimitykset, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia. Ranskalaiset jaottelevat erottelevat kaksi tyyliä väkevissä viineissä. "Luonnostaan makeissa viineissä" vin doux naturels eli VDN, joissa käyminen on keskeytetty portin tyylisesti etanolia lisäämällä. Toinen on "liköörin kaltainen viini" vin de liqueur eli VDL, jossa etanoli on lisätty käymättömään mehuun. Jälkimmäisestä käytetään myös - tosin harvinaista - ratafia nimitystä. Mistellaviini on nimityksenä silloin kuin perusmehu on rypäleistä. Monesti makeutta saadaan lisättyä myös rypälepohjaisissa viineissä lisäämällä tiivistettyä rypälemehua. Keinoja ja raaka-aineita riittää.

Sherryä, madeiraa, porttia, marsalaa ja sakea

Kirjan suosikkityypeistä ei jää epäselvyyttä kun sherry saa kahdeksan sivua, madeira kymmenen, portviini 12 sivua, marsala kolmisen sivua. Italialainen vermutti selvitetään neljällä sivulla, jotka sisältävät myös kahdeksan cocktailin ohjeet. Ranskalainen vermutti puolestaan selvitetään muutamalla rivillä. Valmistustapa ja raaka-aineet mainitaan samantapaisiksi kuin Italiassa. Mainitsemisen arvoinen tieto näyttää olevan, että "Ranskassa valmistetaan myös mansikoille tuoksuvaa punaista versiota". Tunnetuimmaksi valmistajaksi mainitaan Noilly Prat. Suomalaiset väkevät viinit käsitellään vajaalla viidellä sivulla, jonka sanoman tiivistää kuvateksti ”aromikkaista marjoistamme syntyy viinejä, jotka ulkomaalaiselle vieraalle tarjoavat eksotiikkaa ja kotimaiselle kuluttajalle taattua laatua”.

Suomessa on ollut kohtuullisesti saatavilla Keski-Italian vin santo –viinejä. Yksittäisiä merkkejä tai tuottajia kirja ei mainitse, mutta yleisenä kommenttina ”vin santon laatu vaihtelee melkoisesti käytettyjen rypäleiden, sokeripitoisuuden ja valmistajan taidon mukaan.” Laatutietoiselle kuluttajalle virke tuskin tarjoaa mullistavaa tietoa. Italiasta saadaan esiteltyä 18 maustamatonta väkevää viiniä 11:llä sivulla, mikä kuvastaa hyvin kirjan luettelomaisuutta. Painoa näyttävät saavan etanolipitoisuusrajoitteet sekä makeusmerkinnät. Valtaosaan näistä ei pitkälle ehtinytkään harrastaja koskaan tutustu eikä vähiten niiden heikon laatumaineen vuoksi. Kirjassa ei käytännössä mainita konkreettisia tuotantomääriä.

Ranskassa mainitaan reilun tusinan verran viinejä sekä Normandian omenapohjainen Pommeau. Niistä monista on kirjallisuudessa yleensä ainakin mainintoja konkreettisine tuottajineen. Juran AC-tasoisesta Macviinistä sanotaan, että ”tämä viini ei toistaiseksi anna aihetta suurempiin hurraahuutoihin”. Viinin väkevöintiin käytetään ”paikallisista rypäleen puristustähteistä tislattua brandyä”. Ranskassa tällaista rypälemäskiviinaa kutsutaan nimellä marc ja Italiassa grappa, mutta sitä kirja ei mainitse vaan käyttää kiertoilmaisuja. Kymmenen palstarivin Macviinin lisäarvo on erittäin kyseenalainen nimen maininnan lisäksi.

Suomalaisessa viinikirjoittelussa on Espanjan yhteydessä vakiintunut Torreksen esittely. Tässä kirjassa yhtiötä edustaa Moscatel Oro ja valinta perustellaan mistellaviinillä. Tilaa on varattu puolitoista sivua kolmella kuvalla. Yhdessä – tosin pienimmässä - kuvassa on Torreksen perhepotretti. Viini on ”tuoksultaan runsaan hunajainen ja appelsiiniarominen, maultaan täyteläinen ja rypäleelle tyypillinen.” Sitä kuvataan laadukkaaksi ja oikeissa olosuhteissa sitä voisi varastoida jopa 20 vuotta korkean sokeri- ja alkoholipitoisuutensa sekä hapokkuutensa ansiosta. Paljon luvattu volyymiperiaatteella tuotetulle Muskatelli-viinille, kun Muscat-viinit eivät ole saaneet mainetta säilytyskelpoisuudestaan etenkään tammittamattomina versioina.

Frasqueiraa, garrafeiraa, vintagea vai muita vuosikertamadeiroja?

Madeiran kohdalla on laajempaa ja myös runsaampaa taustatietoa sisältävää tekstiä. Tieto on vain nippelimäistä ja helposti vääriin päätelmiin johtavaa. Esimerkiksi rypälelajikkeita on laaja kirjo vaikka kirjankin mukaan 90 prosenttia saaren viinistä on Tinta Negra Molesta valmistettua ja käytännössä loput neljästä jalosta lajikkeesta. Kirjan sanoman puutetta kuvaa hyvin vuosikertamadeirojen nimitykset. Kirjan mukaan frasqueira on määre vuosikertamadeiralle ja siitä käytetään yleisesti englanninkielistä nimitystä vintage mutta kuitenkin ”frasqueira ei ole virallisesti vintage madeiraa vaan nimenomaan frasqueiraa”. Toinen nimitys frasqueralle on garrafeira. Jotta lukija menisi lopullisesti sekaisin mainitaan näiden vastakohtana muut vuosikertamadeirat eli niin sanotut canteiro-viinit, joita pitää varastoida tynnyreissä vain viisi vuotta eikä kahden vuoden lisäpullokypsytysvaatimusta mainita. Allekirjoittaneen lukeman kirjallisuuden ja etikettien perusteella jälkimäisen tyylin nimi on etiketissä colheita ja ensimmäisen vintage.

Madeiran suhteen esillä oleva tuottaja on H.M.Borges. Kirja mainitsee, että ensimmäinen pelkästään ”perinteisestä Malvasia-rypälelajikkeesta valmistettu kymmenvuotias laatumadeira tuli Suomessa vähittäismyyntiin vuonna 2002”. Kirjan tyylin huomioiden on erikoista, että viinin valmistajaa Madeira Wine Companyn Gossart Gordonia ei mainita. Samoin ei mainita nimeltä saman yhtiön toista tuotetta ja suomalaisille madeiran synonyymia edustavaa Blandyn Santa Luziaa. Toisessa yhteydestä on pääteltävissä, että tämä on puhdas Tinta Negra Mole –viini. Kirjassa mainitaan kahdessa eri yhteydessä, että perusmadeiraan käytetään yleisesti Tinta Negra Molen lisäksi Moscatelia. Tieto on allekirjoittaneelle uusi ja epäuskottava. Erillisessä madeiran viljelykartassa kirja korostaa, että Moscatel-lajikkeita käytetään pöytäviineihin.

Euroopan ulkopuolella heikkoa laadullista elämää

Euroopan ulkopuolinen elämä onkin sitten niukkaa, vaikka monien Uuden Maailman tuottajien pitkä pioneerivaihe keskittyi väkevöityihin viineihin ennen kuin modernilla tekniikalla pystyttiin valmistamaan mietoja viinejä kuumassa ilmastossa. Australian väkevät viinit käsitellään yhdellä aukeammalla, samoin kuin Etelä-Afrikan. Yli puolet sivusta vievässä kartassa on Kaakkois-Australia ja siihen on merkitty kolme aluetta Barossa ja McLaren Vale sekä Victorian Rutherglen. Kirjan mukaan Australiassa väkeviä viinejä kutsutaan leikkisästi myös ilmaisulla ”stickies”. Kehuksi on tarkoitettu eteläafrikkalaisen Groot Constantian Vin de Constance –nimisen rubyn tyyppisen viinin maun kuvaaminen ”hyvin samanlaiseksi kuin oikeiden portviinienkin… Tästä juomasta ei vain saa käyttää EU:n alueella nimitystä portviini… Sitä voidaan siis kutsua hyvällä syyllä piraattiportviiniksi…”

Australian väkevät viinit voidaan kirjan mukaan jakaa kolmeen ryhmään: tawny, liqueur muscat ja liqueur tokay. Kaksi viimeistä sijoittuvat ”tyypiltään johonkin madeiran ja malagan välimaastoon”. Rutherglen (viitehaku) näiden kuuluisin tuotantopaikka. Liqueur tokay on ilman taustatietoa vaikeasti tulkittava. ”Se on tehty väkevöimällä mieto viini, joka on valmistettu ylikypsistä, hieman rusinoituneista ja kutistuneista rypäleistä.” Kirjan teemaa ja edellistä virkettä miettimällä kirjoittajien asiantuntemus ei vakuuta tässä kohtaa. Liqueur tokayn lajike Muscadelle jätetään mainitsematta ja EU:ssa pulloissa on yhä useammin mainittu avoimesti virallinen lajike. Suomessa myynnissä oleva Yalumba valmistaa ”varsin mielenkiintoisia pitkään kypsytettyjä väkeviä viinejä”.

Kirjan ansiokas esittely on saken neljä aukeaa. Valmistusperiaatteet käydään läpi ja saketyyppejä luetellaan reilusti, mikä suomeksi on selvä ansio. Pahaa mittayksikköjen sekoittumista kuvaa kun Japanin kansallisjuoman saken vuosituotannoksi mainitaan 20 miljoonaa litraa. Väestöä Japanissa on reilusti yli sata miljoonaa, joten täysi-ikäistäkin kohden vuosikulutukseksi tulisi pikkolon verran. Kappaleen lopussa Alkossa myynnissä olevan Gekkaikanin junmai-shun tyyppisen saken vuosituotannoksi mainitaan kuitenkin 100 miljoonaa litraa. Suomessa sitä käytetään vuosittain 5000 litraa. Saken hankinnan etenkin Japanissa ja myös muualla tekee ongelmalliseksi, että pakkaustekstit eivät ole latinalaisilla kirjaimilla, joten kirjan taustatiedoista on vähän hyötyä käytännön hankintatilanteessa.

Väkevät viinit -teemaa kirjoittajat perustelevat sillä, että alkujaan maailman arvostetuimpia viinejä ovat olleet väkevöidyt viinit. Ne kannattaa tuntea, jotta jälkiruoka ei jäisi kotona eikä ravintolassa ilman arvoistaan juomakumppania, jonka tulisi kruunata ateriakokonaisuus. Kirja tosin mainitsee myös käyttöyhteydeksi aperitiivit. ”Mikäli olet kiinnostunut vain nuorista valko- ja punaviineistä vanhennettujen väkevien viinien asemesta olet viininvalmistajan kannalta unelma-asiakas. Raha kilahtaa viininvalmistajan kirstuun sitä nopeammin ja helpommin, mitä enemmän Nouveauta ihmiset ostavat."

Tavoite ei kuitenkaan toteudu sisällön perusteella, kun vain harvoissa viinityypeissä mainitaan laatuorientoituneita tuottajia. Yleensä tuottajista ei kerrota mitään. Perinteiseen suomalaiseen tyyliin tuottajilla ei ole siis laadun kannalta merkitystä. Yleiset käyttösuositukset annetaan. Allekirjoittaneelle kirjan sanoma jäi epäselväksi kun oli yritetty poimia uusia, kirjallisuudessa vähemmän edustettuja asioita kuitenkin irrallaan kokonaisuudesta ja etenkin sanomasta. Joissakin viinityypeissä taas teksti on käytännössä luettelointia. Kartat ovat epäinformatiivisia ja liian pelkistettyjä. Vaikutelmaksi jäi, että kirjoittajien oma matkailu näkyy sekä suomalaisten maahantuojien päämiehien luona vierailut. Lähdekritiikkiä olisi myös voinut lisätä. Sadan sivun väljästi taitettu ja digitaalisesti painettu kirja on nopeasti luettavissa.

Ismo Järvinen